Epäluonteenomaista.

Suloinen Sabotage.

2012-02-10T16:09:00.000+02:00

Voihan Wempula minkä haasteen taas sain.

Arkiruokaresepti pitäisi kertoa, aikoineen ja aineksineen.
Tein kotona galluppia siitä mikä on asujaimiston lempiarkiruokaa. Vastaukset vaihtelivat julkaisukelvottomista ehdotuksista Moottoripyöräkerho Donald’sin antimiin, ja kun tarkensin että kyseessä pitäisi olla minun laittamani ruoka, sain lopulta vastauksen että kaikki sellainen kasvisaines (palsternakat, perunat, punajuuret, porkkanat, mitä tahansa mikä alkaa peellä kuten pvalkosipuli) mitä pilkon ja paahdan uuninpannulla on hyvää , samoin kuin sisäfileepihvit tai muu mahdollisimman käsittelemätön raaka liha. Se siitä reseptistä sitten, arkiruoasta puhumattakaan.

Tässäkin toimii hyvin laajalti viljelemäni metodi matalien aitojan hyödyntämisestä, olkaas hyvät.

Täten haastan Heleijan ja Sulkasadon Mariannen kertomaan omista ruokahuoltoisuuksistaan. Vaikka sitten Finnish gourmet dish Nakkikastike.

Painonhallinta-asiat alkavat jälleen kasaantua apinaksi niskaani. Tai siis rasvavarannoiksi yläselkääni. En pidä tästä, ollenkaan.
Lisäksi kaikki muut laihduttavat ja silminnähden myös laihtuvat ympärilläni. En pidä siitäkään yhtään. Vastatoimena olen varannut työpöytäni kulmalle säkillisen kohtuullisen pahoja karkkeja, ja aina kun entisestään kapenevat kanssasisareni käväisevät juttelemassa, tungen yhden syyllisen näköisenä suuhuni ja tarjoan ylen ystävällisesti kavereille myös. Jos en minä, niin ette sitten tekään.

Mistä näitä lukijoita oikein tulee?

2012-02-06T16:39:00.002+02:00

Hieman kulunut fraasi, ja voisin toki puhua ihan suoraan senteistäkin. Tai kiloista, mutta Te, Lukijat, joiden olemassaoloa vuoroin kuvittelen olevaksi (kun tunnen olevani erityisen nokkela ja vuolas), vuoroin olemattomaksi (kun kirjoitan jotain joka on liian henkilökohtaista), olette paljon miellyttävämpi puheenaihe.

Ihan oikeasti, aloin ihmetellä mistä uusia lukijoita, tervetuloa vaan, nyt on pompsahdellut, ja jäljet johtavat sylttytehtaalle Villa Tölliin. Eve on siellä aivan ilman mitään rotia minua kehunut, ja lakkaamaton virta uteliaita uusia silmäpareja on tallustellut tänne ilokseni.

Nyt voitte vaihtaa ropisevat sentit ja pompsahtelavat plussapallot mielessänne siihen kuvaan isosta räpsyttelevästä silmästä jolla on kädet ja jalat. Lupaan kuitenkin olla puhumatta laamoista.

Kiitoksia, ja nyt on minun vuoroni kehua kanssablogistejani perustelujen kera. Siis viisi alle 200 (tai jos on askeetikko, alle 100) lukijan blogia. Tämänhetkiset top5-suosikkini perusteluineen ovat:

Ajatuskatkos. Kestosuosikki, koska Kirsu kuulostaa kovin harvinaislaatuisesti juuri sellaiselta kuin todennäköisesti onkin.

Villa Tölli. Koska olen kovin kateellinen siitä miten joku osaa olla esteetikko mutta rento.

Wannabe Barbie. Koska Nainalla on muitakin kuin keskivertomielipiteitä.

Kasva jo aikuiseksi. Koska Sanumaria otti kuvan palomiehen pepusta ihan minua varten.

Nollis. Koska hän on juuri vaihtanut blogin osoitetta, eikä kaikki lukijat ole vielä ehtineet pysyä kyydissä, ja saldo on tällä konstilla juuri nyt alle 200.

Carrot me if I'm wrong.

2012-02-03T16:40:00.001+02:00

Yritän kerätä kokoon järkeni ja mielenterveyteni sirpaleita keskiviikkoisen helmikuun 1. päivän jälkeen. Kaikenlainen herkuksi luettava, pannassa ollut aines on maistunut. Lisäksi tunnen silkkaa hedonistista euforiaa nähdessäni makeismainoksia ja tajutessani, että jos haluaisin, SAISIN syödä Kinder bueno -patukoita, vaikka en niistä erityisemmin pidäkään. Nyt viikonlopun kynnyksellä himoitsen kuitenkin lähinnä aurajuustolla terästettyä lihamakaroonilaatikkoa. En siis ole saanut kovinkaan montaa sirpaletta vielä ongittua haaviini.

Painoni ei loppujen lopuksi noussut eikä laskenut karkittoman kuukauden aikana. Olen eittämättä onnistunut lihomaan vuodessa muutaman kilon, ja mikä huolestuttavampaa, kadottamaan täysin motivaationi ruokavalioni karsimiseen tai karsinoimiseen.

Nämä uudet kilot ovat selvästikin valinneet laskeutumispaikakseen ne kehoni alueet, jotka ovat eniten viimeisen vuoden aikana kaloreita polttoaineekseen tarvinneet eli perän ja reidet. Johonkinhan sitä on mentävä, ja pakko olla tyytyväinen ettei kaikki uusi massa ole kertynyt alaleukaani ja kainalohini.

Takamus on kaikenkaikkiaan ihan ok tällaisenaan, leveähän se on, mutta pyöreys ei minua tässä kontekstissa haittaa juurikaan. Yläreisiin tullut kerros hyllyvää, istuessa housunlahkeiden mukaan laskostuva uutta kudosta sen sijaan on hieman kummastusta ja lievää kauhistusta herättävä ilmiö.

Tarvitsen liikuntaa, mutta käsittääkseni sitä ei ole tarjolla kuluttajaystävälliseen hintaan, oikean värisenä, kokoisena, eettisesti tuotettuna, jakelualueellani tai niihin vuorokaudenaikoihin jolloin en olisi estynyt moiseen puuhaan. Correct me if I'm wrong. Tungen vain ensin nämä porkkanat korviini (eihän näille parempaakaan käyttöä ole), jotta en kuulisi korvissani sitä tinnitystä muistuttavaa hälyääntä joka kertoo minun omistavan tuliterät lenkkarit ja että pihani rajoittuu monelta suunnalta maastoon, jossa liikkumista ei ole minkään lain, asetuksen tai moraalisen velvoitteen uhalla estetty.

Muiden tyypillisten tekosyiden lisäksi olen selvästi jumittunut jälleen kahden lajin loukkuun. Koska on talvi, minun pitäisi hiihtää eikä lenkkeillä, mutta koska hiihtäminen on vaivalloista, vitkutan kulloistakin hiihtämään lähtöä kunnes minulle ilmaantuu jotain muita vaikkapa vanhemmuuteen liittyviä velvoitteita jotka estävät liikkumisen kokonaan. Näin kävi viime talvenakin, kunnes päätin totaalisesesti unohtaa että olen ostanut hienot, uudet sukset, ja aloin käydä lenkillä taaplaamatta asian kanssa sen pidempään.

Nyt on kyllä vähän kylmää käydä edes lenkillä, sanoo ihminen, joka on ottanut kunnia-asiakseen olla valittamatta säästä, ainakaan ennen kuin se ottaa päähän aivan erityisen paljon kerralla.

Ei-niin-älykäs postaus.

2012-01-30T22:01:00.000+02:00

Englanninlaku, sitruunalaku, Kouvolan laku, Haribon vaahtokarkit, lontoonrakeet, suffelipuffit, suffelit, marianne-kismet, Fazerin sininen, daim, susu, king-kong, lakunappi, pätkis.

Vain muutamia mainitakseni.

Lisäksi aion leipoa mustikkapiirakkaa juustokakkua mokkapaloja pullaa pannukakkua lettuja vohveleita muffinsseja ja mahdollisesti jotain aivan uutta. Ainakin Rocky Roadia kokeilemme MLL:n kanssa.

Mutta vasta ylihuomenna, kun karkkilakko päättyy.

Näitä miettiessäni en juurikaan ole kykenevä muodostamaan viihdyttäviä kehäpäätelmiä tai muita suomenkieltä väärinkäyttäviä kukkaköynnöksiä.

Jaskan kanssa schnabseilla.

2012-01-26T16:37:00.000+02:00

Nyt hehkutan kirsun tunnistamista, suorastaan punehdun kunniasta olla Liebster! Samoilla tulilla voin todeta, että myös oksentamistani on kehuttu vuolaasti. Olen kovin monitaitoinen. Krhöm.

Hummeripokaalin perusteluihin kuului Kirsun mukaan suurinpiirtein se, että vaikka olen elämänmittaisen matkani varrella lisääntynyt, elämäni ei ole jäänyt matkan varrelle. Näin ainakin täällä blogissani yritän itselleni ja satunnaisille sivustakuulijoille vakuutella.

Mietin jotta laitan tämän eteenpäin Rozille, vaikka hän onkin pari viikkoa autiolla saarella. En ole ehtinyt paljoa viime aikoina muiden blogeja lukea kumminkaan. Eriyismaininta Rozille (miellyttävän virtuaaliäänen lisäksi) mutkattoman kieroutuneesta suhteesta karkkipohjaisiin leivonnaisiin. Kadehdin estottomuuttasi tällä alalla.

Edellisen postaukseni jälkeen olen erityisesti pohtinut lisää ateriarytmiäni, ja sitä olettamaa, että topakka äiti/vaimo saisi tähän vetelään yritelmään jotain ryhtiä. Sitten huomasin ihmeekseni, että minähän olen itse täysivaltainen äiti, ja tarjoan ko. palveluja kahdelle alaikäiselle holhottavalleni varsin mallikkaasti. Ihan totta, lapseni syövät hyvin, runsaasti ja monipuolisesti ruokavaliopuutteistaan huolimatta, myös kasviksia, ja heille kyllä löytyy aina kuitupitoista, vitamiinirikasta ja proteiinikylläistä aamu- väli- ja iltapalaa. Miten ihmeessä onnistun sitten itse olemaan väliinputoaja?

Jos en tietäisi olevani peruslaiska ja suunnattoman sokerinhimoinen, voisin väittää että kyseessä on joko myöhäispuberteetillinen kapina tai passiivisagressiivinen regressio. Voi olla näinkin, mutta myös laiskuus ja sokerinhimo ovat hyvin todellisia.

Viime yönä - siis unimaassa - Jack Nicholson pukeutuneena malvanväriseen joulupukinasuun liehui ympärilläni tarjoillen milloin aivan loistavaa sitruunalakritsia, marmelaadia, jäätelöannoksia joissa runsaasti suklaarouhetta, ja juomaksi naukkailimme minttusuklaalikööriä, lasillisen toisensa jälkeen. Mitähän Tamara Maunonen tästä sanoisi? Oma tulkintani on, että toisin kuin karkkilakko, ikäkriisini alkaa olla selätetty, kun unissani ei enää seikkaile edes Mark Wahlberg vaan näinkin kypsän ikäluokan parasta satoa. Mutta miehistä viis - olen yrittänyt koko aamun muistella olenko mistään koskaan löytänyt noin hyvää lakritsaa, ja jos olen, niin mistä.

Nyt tuli kyllä vähän freudilainen olo kun katselen tätä lakritsipiippua.

Elämä ilman sokeria lienee turhaa.

2012-01-23T16:38:00.001+02:00

Tuntuu suorastaan suloisenkarvaalta kun ihmiset edelleenkin toivottavat hyvää uutta vuotta. Vuoden alusta on ikuisuus. Karkkilakkoni on pitänyt pintansa, samoin sokerinhimoni.

Aina tammikuisen perjantain koittaessa minä ja tyttäreni puhisemme synkkää paatosta ja ihmisvihaa, kun jäämme jälleen vaille sokerihumalan tuomaa hilpeyttä ja hyvää oloa.

Vaaka näyttää 97,6. Ei, en ole mitenkään erityisesti heleytynyt, kiinteytynyt tai valaistunut. Kyllä, olen nauttinut hyvää ja ravitsevaa hiilihydraattirikasta ruokaa päivästä toiseen, ihan riittävästi tämän elopainon ylläpitämiseen. Aina välillä olen pyörinyt keittiössäni hyvin epätietoisena, mutta tehnyt sitten itselleni tuhdin juustovoileivän.

Suklaan ja muiden suoranaisten herkkujen, kuten leivonnaisten, osalta paljaaksi riisuttu ateriarunkoni on rujo ja puuttellinen. Siellä täällä pullottaa iso ja täyteläinen kokonainen ateria, joskus kasviksilla somistettu, joskus ilman kasviksia. Sitten on tyhjiä oksia, pelottavan ohuiksi kaluttuja kohtia, joissa pitäisi varmaan olla ruisleipää vähärasvaisella juustolla, täysjyvämuroja, hedelmiä ja rahkaa, mutta kun ei ole. Minulta puuttuu täysin rutiini syödä järkevästi aamupalaa, välipalaa ja iltapalaa. Näitä onttoja kohtia olen kitannut näkymättömiin kaikella sokeripitoisella. Napsaissut vähän sitä tai tota, ja päässyt tunnin-pari eteenpäin seuraavaan ateriaan asti.

Mutta kun ruisleipä vähärasvaisella juustolla on t-y-l-s-ä-ä. Jugurtti on pliisua. Porkkanat pitäisi kuoria. Ei huvittaisi yhtään olla järkevä ja maltillinen ja sovinnainen. Joku hulvaton ihmedieetti tai uusi tehoainekapseliriippuvaisuus olisi paljon jännittävämpää.

Ehkä jos minulla olisi äiti/vaimo, joka kuorisi minulle porkkanoita ja muistuttaisi syödä riittävän monipuolinen aamupala, tämä voisi toimia. Toisaalta en nyt keksi muuta käyttöä moiselle potentiaalisesti nalkuttavalle tai paheksuvasti vaikenevalle sisustuselementille, joten ajatus hieman pelottaa.

Yritin jopa innostua olemaan metsästäjä-keräilijä. Keräilin pakastimesta mustikoita ja sekoitin niitä turkkilaiselta naapuriltani oravannahoilla vaihtamaani hapanmaitotuotteeseen. Sitten irvistelin, koska se oli pahaa, ja yritin lisätä sekaan eteläamerikanserkkujeni sademetsässä uuttamaa tummaa sokeria. Pahaa mikä pahaa, kun en pidä marjoista. Rahkaa olen syönyt ehkä jo koko 2010 -luvun kiintiölliseni.

Syöminen ylipäänsä ärsyttää minua puuhana. Miksi sitä pitää jatkuvasti ajatella? Miksi minun on pakko raahata joka paikkaan mukanani tämä säkillinen suolia, joka alituisella kurnimisellaan ilmoittaa että nyt pitäisi taas alkaa haalimaan eteensä jotain ravintorikasta ja vähäkalorista ja kuitupitoista ja ei e-koodillista murkinaa?

En ole edes syönyt ateriankorvikkeita, paitsi tänään yhden nutrilett-kanakeiton, koska minulla ei ollut käsillä ateriaa jolla olisin moisen hätävaran korvannut.

Mutta ei auta. Verensokerini ylläpito vaatii minua syömään jotain kolmen tunnin välein, tai alan olla vaaraksi kanssamatkustajille.

Muistaisinpa miksi ryhdyin tähän.

P.s. Kunhan lopetan tämän maailman epäoikeudenmukaisuudessa rypemisen, hehkutan Kirsun toimesta tunnustetuksi tulemista oikein hirmuisesti. Pilaisi hyvän anstauksen moinen ilonpito tähän loppukaneetiksi.

Bailamos - Not.

2012-01-16T23:15:00.004+02:00

Nyt olen sitten ilmeisesti käynyt oikeassa kuntoiluzumbassa. Ne aiemmat zumbailut joista olen raportoinut, ovat tähän verraten olleet ansiointuneiden ja vaativien latinotanssiohjaajien taidonnäytteitä, ja vain nimellisesti zumbaa.

Chassé, Cuban break, voi miten ikävä minulla onkaan kaikkia niitä omituisia ja varmasti väärin muotoilemiani epärealistisia vaatimuksia motoriikalleni. Mutta kun olen niin tottunut siihen, että zumbaillessani odotan koko ajan Helena Ahti-Hallbergin muistuttavan minua nilkkojen ojentumisen tärkeydestä, ja Jukka Haapalaisen kertovan että lantion liike lähtee päkiöistä, tai sitten toisinpäin. Haluan masokistisesti viettää aikaa keskityskykyni fyysisillä äärirajoilla, mutta perhesyistä eivät omat harrastukseni ole olleet etusijalla syyslukukauden ajan. Eivätkä ole sitä kevätlukukaudellakaan, vaan tyydyn siihen mitä läheltä löytyy enkä ehdi lähteä merta edemmäs pilkkimään.

Olen varmastikin epäoikeutetusti pettynyt. Ohjaaja oli kuntoliikunnan kautta zumban puolelle nyrjähtänyt maallikko. Positiivisia puolia tunnissa olivat sijainti, tila (runsaasti), ja se, että en missään vaiheessa odottanut sydänpysäytyksen suomaa äkkikuolemaa. Paitsi ehkä myötähäpeästä, kun ohjaaja intoutui heti lantion alkulämmityspyörityksen aikana erityisesti kasvoillaan ilmaisemaan kuubalaisen musiikin avointa aistillisuutta. Ongelma on kuitenkin omani, kun olen hyvin estynyt piiloluterilainen, ja koen säädyttömäksi jopa juuston syömisen julkisesti.

Ainakin liikuin tunnin aikana enemmän kuin sohvalla neljän tähden illallista katsoessani olisi päässyt tapahtumaan. Ehkä pääsemme merenguessa eteen-taakse astuntaa pidemmälle kevään mittaan.

Viikonloppuna oli sukulaisen 70-vuotispäivät. Suoraan sanoen en ollut muistanut koko asiaa, mitä en tietenkään myöntänyt, koska ko. sukulainen on ns. tuontitavaraa, ja olin paljastaa tietämättömyyteni lankeamalla kiitollisuudesta polvilleni asiasta kuullessani. Niin paha makeannälkä minulla oli. Kylässä ei saa nirsoilla tarjotun kakun suhteen, eihän, vaikka dietti olisi kuinka kova?

Myös meillä kävi kahvivieraita. Tarjosin strategisesti mutakakkua, ihan kyllä vain Frödingen versiota, mascarpone-kermavaahdon ja vadelmien kera.

Näiden laitaosumien tuloksena minulla on maanantain kunniaksi silmieni ympärillä ylimääräistä nahkaa, mikä saattaa johtua myös päälleni vyöryvästä flunssaisuuden aallosta. Vaaka arpoi lukemaksi 97,5, yöpuvulla ja villasukilla. Kahden päivän säännön mukaisesti suhtaudun lähitulevaisuuteen kuitenkin kilonpainoisella varauksella.

Johan uskotte, että paino-ongelmani ei johdu suklaasta?

Diamonds are the girls best friends.

2012-01-16T12:03:00.000+02:00

Katsoin boksilta dokumenttia Ruotsin ja Tanskan kruununjalokivistä. Suosittelen rentoutumiskeinoksi, jos vielä löytyy YLE arenalta. Ihania timantteja, kauniita kampauksia, pukuja, arvokkuutta, luonnollisuutta. Siis jos ei lasketa Silvian uusia suupieliä. Tarinoita siitä miten äidit antavat koruja tyttärilleen lainaan erityistilaisuuksiin, ja miten tyttäret suuresti arvostavat näitä eleitä.

Joskus kun minun tyttäreni olivat pieniä, katsoin telkasta muistaakseni Tanskan prinssin häitä. Juhlavieraat silkeissään, välkehtivissä kruunuissaan ja tiaroissaan kokoontuivat istumaan juhlasaliin toimituksen ajaksi. MLL pysähtyi kesken leikkiensä katsomaan.
-Voi kato äiti, ihanaa, ihan kuin noi olisi jotain niinku prinsessoja ja kuningattaria!
-Tota... ne on prinsessoja ja kuningattaria.
-Eikä ole oikeasti, niitä on vain saduissa.
-On niitä saduissakin, mutta myös oikeita, Ruotsissa ja Tanskassa ja Norjassa ja...(Televisiossa kuulutetaan, että Tanskan Kuningatar Margareeta saapuu puolisonsa Prinssi Filipin kanssa).
MLL tiiraa televisiota vähän tarkemmin. -Toi on sit nuorena ollut Prinsessa Ruusunen, kun se on naimisissa Prinssi Filipin kanssa.

Margareeta on kyllä niin ihana, että ihan varmasti hän on jonkinlainen satuolento. Nauravainen, suoraselkäinen, onnellisen näköinen, sellainen ihminen joka ei varmasti käytä kamalan paljon aikaa tai energiaa sen miettimiseen, että mitä muut hänestä ajattelevat. Tai että sopiiko 70-vuotiaalle limetinvihreä tyköistuva tanssiaispuku.

Kauas pilvet karkaavat.

2012-01-12T16:58:00.002+02:00

Eilen aamulla nukuin lumovoimaisen täysikuun vaikutuksen ansiosta hiukan pommiin, en millään jaksanut vallitsevissa olosuhteissa olla tehokas ja pestä hiuksiani ja näytin kauniisti sanoen grungelta. Työpaikan vessan kelmeä valo heijastui hampunpolttajapiponi jäljiltä mutkaisessa juurikasvustossani kaikissa kuun kelmeissä sävyissä. Minulle on näköjään kehittymässä keskelle otsan hiusrajaa sellainen hurmaava valkoinen kiehkura. Tällaisina hetkinä on pakko todeta, että jos olisin mies, asiani olisivat paremmin mallillaan kuin näillä genitaaleilla.

Tänään hiukseni olivat jo herätessäni puhtaat, riitti että siloittelin niitä suoritusraudalla Beatrix Kiddomaisen efektin luomiseksi.

Sallin itselleni tänä aamuna hetkisen Aurora Vestibölen seurassa. Koska tiesin meneväni tilaisuuteen, jossa näkisin ammatillisia tuttavuuksia monen vuoden takaa, etsin vaatekaapistani jotain asiallista, tyylikästä mutta ehdottoman hurmaavaa. Kesken etsinnän tiimellyksen Laulavainen keskeytti minut omalla dilemmallaan. -"Äiti, onko tyhmää jos käyttää samoja vaatteita koulussa kaksi kertaa samalla viikolla?"

Voi luoja, millaisen roolimallin olenkaan antamassa tyttärelleni. Vakuutin tarmokkaasti että niin kauan kuin vaatteet ovat ehjät ja puhtaat, niitä saa käyttää vaikka koko viikon, se on ekologista, fiksua, ja ei-amerikkalaista! Ja kiskoin näyttävästi ylleni uuden lempivaatteeni, VAIKKA olin käyttänyt sitä jo maanantaina sekä tiistaina. Sellainen musta naisellinen rusettikauluksinen toppi, jossa on japanilaisyylisiä herkän vaaleanpunaisensävyisiä gardeniankukkasia. Väri sopii hentoon hipiääni loistavasti, ja toppi korostaa kurvejani estottomasti jättäen vatsamakkarani täysin pimentoon.

Farkkujen sijaan puin pitkästä aikaa suorat housut. Nyt tiedän, minne ne joulukilot ovat menneet, suoraan ahteriini. Olen salaa aina toivonut päärynävartaloa omenavartalon sijaan. Voin nyt virallisesti kertoa, että tämä haave menetti saavuttamattomuuden auvossa glorifioiudun säteilynsä tänä aamuna klo 7.18

Elämäni julma pilailu jatkuu muutenkin. Toissapäivänä, kun broilerinkoivet (tuo sietämättömän hitaasti valmistuva arkinen ape) hiljaa tirisivät uunissa ja minä katoin pöytää perheeni päivällistä varten, osui jääkaapin ovesta käteeni jälleen kerran se Vanilla-vaniljakastikepurkki, jonka alkuperäistä käyttötarkoitusta en enää muista. Joka kerta kun olen tuon tölkin hikistä pintaa hivellyt, on mielessän väikkynyt kuuma, tahmainen, makea, murotaikinaan leivottu mustikkapiirakka entistä viettelevämmin. Nyt tein sen ainoan teon mihin enää pystyin minimoidakseni purkin tuottamat tappiot tammikuun sokerittomuudelleni. Söin kastikkeen siltä seisomalta sinältään, ja vältyin näin syömästä kokonaista mustikkapiirakkaa.

Sitten minulla oli maha todella, todella kipeä, enkä pystynyt syömään ruokaa koko iltana.

Eilen sitten evääni olivat melko huonot. Päivällisellä en malttanut syödä lainkaan tylsää pastaa ja jauhelihatomaattikastiketta, kun tarjolla oli myös vaaleaa leipää ja Manchego Vieho juustoa. Harkitsin jo säädyllisyyssyistä siirtymistä yksityisempiin tiloihin syömään juustoleipääni, niin voimallisen orgastisia tämän eineen aiheuttamat väristykset olivat.

Eli käytännössä olen nyt ollut kaksi päivää ilman lämmintä ruokaa. Sen lisäksi että painan nyt 97,6 kiloa, oloni hyvinvoivuus on heikentenyt. Vedänkö siis johtopäätöksen: Säännölliset lämpimät ateriat sopivat minulle? Eihän tämän toutuuden tislaamiseen elämäni vierteestä ole mennytkään kuin vajaat neljäkymmentä vuotta.

Elämäni on julmaa pilaa.

2012-01-10T09:25:00.001+02:00

Olin ajatellut tänään kertoa teille sydäntäsärkevän syyllistävään sävyyn, että karkki- ja herkkulakollani ei ole mitään - ei siis lainkaan, hiventäkään, murenan vertaa vaikutusta painooni. Että siltä pohjalta ajatellen, jos sortuisin, vaikka ihan vain vähäsen, esimerkiksi johonkin miellyttävän hampaissarouskuvaan Aino suklaa-lakritsi-toffeemurujäätelöön, se ei olisi mikään suuri rike ihmiskuntaa vastaa.

Kun niitä tuloksiahan siis ei ole eikä tule. Ja oli täysikuukin, enkä saanut nukutuksi. Todistusaineisto on jo hävitetty.

Vaaka kuitenkin sai kuitenkin varastettu huomioni tänä aamuna.

Ennen viikonloppua painoin 97,2. Viikonlopun ajan kärvistelin sokerintuskissa syöden mm. exanoppini edellisen vierailun jäämistöä ja sain painoni ilmeisesi lähinnä tuskan kyynelien pidätyksestä johtuvalla kudosten turpoamisella lehahtamaan lukemaan 97,7. Siinä vaiheessa toivottomana ajattelin, että jos entisessä elämässäni (siis elämässä ennen tammikuuta, jota tuskin muistan, siinä elämässä jossa suoritin jatkuvaa kalorillista keinuliikettä ankean arjen ja villin viikonlopun välillä) paino aina viikonloppuna nousikin hurjasti, saatoin luottaa siihen että tiistaihin mennessä jokin sattumanvarainen määrä siitä myös aina katosi. Nyt, kun arki ja sunnuntai eivät kulinaristisilta elämyksiltään juuri eroa toisistaan, en siis voi luottaa enää tiistaiden taikavoimaisuuteen, joten onko tässä hommassa oikeasti mitään järkeä, huusin, ja taoin pienillä pulleilla nyrkeilläni jääkaapin ovea.

Sitten vaihdoin paikkaa koska muistin, että vintin rappusissa, jäätymisrajalla, on vielä yksi rasia melko sokerittomia joulutorttuja.

Ja sitten tänä aamuna lukema 96,7. Onko tämä nyt sitä kohtalon ivaa?

Tällä kertaa minulla on kuitenkin kohtalotovereita. Laulavainen oli kaupassa tehokkaimmalla pikkutytön anelevalla katseellaan varustettuna kysellyt, voisiko ystävällinen isäpuolimainen hahmo ostaa hänelle suklaalla kuorrutettuja muroja, samaan aikaan kun minä neuvottelin kotosalla Maanisesti Leipovan Lapsen kanssa mikä on sovelias maksimimäärä kaakaorouhetta (ei suklaata, vaan sellaisia hippusia) lisättäväksi muffinssitaikinaan.

I must Kill the Sugarmonster.

2012-01-08T14:26:00.002+02:00

Monesko päivä tänään on? Se sokerilla elävä hirvitys sisälläni, jonka ateriaväli ilmeisesti on maksimissaan viisi täyttä arkipäivää, kertoo että viikonloppu on täällä, eikä ole lähteäkseen tyhjin käsin.

Sokerinhimoni on suunnaton, eikä sitä helpota vapaan viikonlopun suoma suunnittelemattoman vapaiden tuntien keidas. On aikaa nukkua pitkään, katsoa boksilta Kill Bill 2 ja ihmetellä, miten Uma Thurman voi olla niin kaunis jopa kaivautuessaan paljain käsin kuuden jalan syvyydestä maan pinnalle, pestä pyykkiä laiskasti, ja aivan erityisesti minulla on aikaa miettiä kerta toisensa jälkeen että mitäs minä sitten söisin.

Täytyy kyllä sanoa, että Kill Billin (1 ja 2) oli suurta tuskaa katsoa Jean-Claude Van Dammen säälittävää hutkimista. Tarantino on Beatrix Kiddon roolihahmossa tehnyt mielestäni suuren kunnianosoituksen naisille.

Karkiton, herkuton, sokerittomuuteen tähtäävä ruokavalioni on petollinen. Valkoinen vehnä, jota en sinänsä ole itseltäni kieltänyt pitää sokerimonsterin hereillä, ja se mouruaa tajuntani kellarissa tuskaisesti, kalisuttelee kaltereitaan ja on alkanut nyt suunnata napakoita potkuja tyrmänsä oveen. Pelkään että on vain ajan kysymys milloin peto on irti.

Tällaisina hetkinä voi olla kiitollinen siitä, että olen edelleenkin hyvissä väleissä kaikkien anoppieni ja anoppikokelaitteni kanssa. Pakasteesta löytyy edelleenkin tuore erä eksän äidin leipomaa maitokakkoa, hyvin vähäsokerista leivonnaista siis, ja piintyneestä kylmäkalusteen aromista huolimatta nämä ovat tehneet kauppansa. Olen tämän itselleni suonut, siinä toivossa että nälkä ei kasvaisi syödessä.

Yritän vain keinolla millä hyvänsä selvitä maanantaihin.

Toinen harhautuskeinoni on ollut maapähkinävoi. Olen nyt syönyt Lidlin versiota, tiedättekö onko olemassa jotain tuotemerkkiä jossa pähkinät olisivat jonkin verran kookkaampina murusina?

Ehdin jo etukäteen iloita, että nyt kun minulla ei ole karkkipäivää, viikonloppu ei merkitsisi minkäänlaista takaiskua vaa’an suhteeen. Toistaiseksi näin ei ole tapahtunut. Olen selkeästikin korvannut sokeriset herkut kaikella muulla mitä vain mielikuvitukseni on keksinyt. Olen kiusallisen kekseliäs tällä saralla.

T minus 26 -katsaus.

2012-01-05T12:52:00.000+02:00

Tämän kertainen 30 days of Gloryni etenee melko hyvin. Tosin tammikuussa on 31 päivää, mutta jo nyt näyttää siltä että maksimissaan 30 näistä voidaan lukea kunnianhohtoisiksi.

Olen sortunut kuitenkin pääasiassa vain kotitekoiseen toscapiirakkaan, syystä että luonani majailee harvinainen vieras jonka kunniaksi Laulavainen leipoi. Minun piti myös arvostella tuotos kotitalousvihkoon, eikä ammattietiikkani äitinä mitenkään sallinut, että antaisin valistuneen arvion maistamatta.

Niin ja lisäksi maistoi Ikean juustokakkua, koska minut haastettiin selvittämään mistä sen pohja on tehty. Murotaikinasta, helpp nakki. En yhtään ymmärrä mikä siinä juustokakussa on niin kiehtovaa sokerin, tuoreiden mansikoiden, tuorejuuston ja kerman lisäksi. Ihan peruskauraa tällaisille hardcoresyöpöille.

Olen kuitenkin myös kieltäytynyt monesta houkutuksesta: ainakin minttusuklaakekseistä sekä vaniljaviinereistä. Suklaan houkutukselle olen altistunut toden teolla vain kerran, mutta silloinkin uimahallinkokoisessa karkkikaupassa. Kyllä, kuulin ympäriltäni sen viekoittelevan kuiskutuksen, mutta raivasin tieni urheasti kassalle vain kahden harvinaislaatuisen suklaavalmisteen kanssa: molemmat maidottomia, ja päätyivät MLL:n tammikuunjälkeisen elämän sulostutusvarastoon.

Maidoton tumma suklaa ei kiehdo minua. Ärsyttää suunnattomasti ne lukemattomat ihmiset jotka kerta toisensa jälkeen kehottavat minua syömään mieluummin tummaa kuin maitosuklaata kun se on terveellisempää. Niin ovat porkkanatkin, ja ne tuottavat minulle suurin piirtein yhtä paljon mielihyvää kuin tumma suklaa, jos vertaa Fazerin Siniseen, Maraboun Paradis -konvehteihin tai johonkin loistavaan täysin suklaattomaan kinuskiseen leivonnaiseen. Pidän sokerista, rasvasta, maidosta, valkoisesta vehnästä. Onko se nyt niin outoa?

Toisaalta luomuporkkanat ovat melkein hyviä.

Sokerin vähentäminen päivittäisestä käytöstä on selvästi vähentänyt jonkinmoista pöhöttyneisyyttä. Oloni on vaa'an huikeista lukemista huolimatta hyvin normaali ja kepeä. Leukalinjani on kiinteämpi, silmät kirkkaammat, aivan kuin kuulisinkin paremmin.

Vaaka näytti siis kuitenkin aamulla inhat 97,2, yöasussani joka oli kaliiberia "asunnossasi on yövieras - muista pukeutua". Voi hyvinkin olla että pelkästään toinen koon 44 villasukistani painaa vähintään 800 grammaa. Jalkani eivät suinkaan ole kokoa 44, mutta jostain syystä minulla on muovikassillinen miesten villasukkia, jotka eivät tunnu kuluvan puhki kuluttamallakaan.

Olen jopa käyttänyt teessä hunajaa sokerin asemasta. Vihreän teen juon ilman makeutusta. Ostimme MLL:n kanssa sellaisen vanhanaikaisen hienon porsliinisen teekannun, ja kaadamme toisillemme teekupposia maireasti hymyillen, ja näin yhteisölliseen tapahtumaan enemmistöpäätöksellä kelpuutettiin vain musta tee.

Ruokaa syön säännöllisesti ja antaumuksella. Jopa kahta lämmintä ateriaa päivässä. Siis ihan oikeaa ruokaa, myös lounaaksi. Kahden-neljän maissa koen suurta heikotusta johon auttaa välipala, jugurtti tai vaikka tuhti juustoleipä. Päivällisen jälkeen en sitten enää olekaan niin nälkäinen. Syöpötystuskaa (mitähänminäsittensöisinmaniaa) olen ehtinyt tuntea toistaiseksi iltamyöhällä vasta kerran. Söin karjalanpiirakoita ja voita, ja olin oikein elämääni tyytyväinen.

15 seconds to mars.

2011-12-29T16:41:00.005+02:00

Sain vihdoin luotettavaa tietoa painonkehityksestäni. Paino ennen aamukahvia ja ilman yöpaitaa alkaa kuin alkaakin lukemalla 96. No okei, se oli aamulla 96,9. Mutta on tässä syötykin. Mm. se lähes tärveltynyt Fazerin Sininen mössö, jossa oli seassa myös kermaa.

Loppuvuodeksi on vielä pieni laarillinen irtokohvehteja, sekä muutama avaamaton paketti vallan laadukkaita konvehteja ja leivontasuklaita. Ajattelin pakata nämä avaamattomat paketit ydintuhonkestävään jeesusteipillä vahvistettuun säiliöön ja kiikuttaa vintille odottamaan helmikuuta. Onneksi MLL liittyi rivistöömme, ja leivontasuklaatkin saavat siis häädön karanteeniin. Olen myös selventänyt hänelle ettei mokkapalojen kuorrutusta voi valmistaa sellaisenaan syötäväksi karkkilakon aikana.

Mielenkiinnolla odotan tammikuun herkuttomuuden seurauksia. Alitajuisesti toivon, ettei pelkällä kuukauden karkkilakolla olisikaan mitään vaikutusta painoon jotta en joutuisi jatkossakaan vakavasti harkitsemaan moisia pakkokeinoja.

Sillä aikaa löysin tämän uutisen.

Tämä todellakin käy järkeen. Jos vaikka ajatellaan, että minun tekee mieli jotain hyvää n. puolen tunnin välein (valveilla ollessani), ja joka kerta kohdatessani tällaisen ajatuksen pysähtyisinkin viideksitoista sekunniksi, hidastaisin ateriatahtiani jopa kahdeksan minuuttia vuorokaudessa! Hyvällä tuurilla tämä voisi jo sinällään aiheuttaa yhden syömiskerran puuttumisen päivärytmistäni. Useamman, jos oikeasti päätyisin viidentoista sekunnin ajatuksissani siihen lopputulemaan että jotain jäisi syömättä. Ja onhan se vaihtoehto, että korvaisin herkkuja vähemmän kaloripitoisilla vaihtoehdoilla.

Mietin vain, että miten se käytännössä tapahtuu, että miten sitä tällainen tippaleipäaivo keskittyy yhtä aikaa sekä laskemaan viiteentoista, että miettimään erilaisia vaihtoehtoisia käyttäytymismalleja, sekä vielä tutkiskelemaan sisimpiä tuntojaan? Etenkin jos silmiä hivelee ja nenän aistinkarvoja kutittelee tietoisuus lähietäisyydellä tirisevästä hampurilaisesta tai valkosuklaatuorejuustolimecurdjoululogwannabesta?

Ja tuo yliminän kehittyminen kyllä vähän huolestuttaa. Kun minussa on nytkin jo fyysisesti aineksia n. kahteen naiseen, puhumattakaan sivupersoonistani, niin tulee pikkuhiljaa tungosta tässä kävele-sisään-vaatekaapissa.

Haastava jälkikasvu.

2011-12-27T13:23:00.000+02:00

Olen syönyt aika paljon kaikenlaista. En ole käynyt vaa'alla aikoihin. Paitsi kerran, kun olin lähdössä lenkille ja etsin käsiini sykemittarini, ja se sattui kysäisemään että paljonko mahtaa olla mittarissa. Olin ilmeisesti jonkinasteisen masokismin vallassa, ja kaivoin vaa'an esille siltä seisomalta, vaikka oli jo iltapäivä, täysi jouluateria sekä muutamat torttukahvit takana ja lenkkeilyvermeet yllä. 99,1 kiloa.

Minä ja piparipoika kieltäydymme uskomasta moista kateellisten panettelua, emmekä päivitä virtuaalistatustamme vastaamaan post-iltapäiväkahvipainoa, vaan päivitämme tilanteemme vasta saatuamme ajantasaista pre-aamukahvipainotietoa. Hassua, mutta tänä aamuna en sattumalta muistanut käydä vaa'alla lainkaan, ennen kuin olin tirpaissut 0,6 litran lattemukillisen järisyttävän täyteläistä kahvia sekä vienon siivun limecurdvalkosuklaatuorejuustochristmaslogwannabetorttua. Jonkunhan sekin on syötävä, eikös?

Syy, miksi tämä torttu on vain wannabechristmaslog eikä aito, kauniin suklaakuorrutteinen sievä ja siro Christmas Log, johtuu puutteellisesta leivontataidostani. Onnistun hyvin harvin tekemään käärettorttupohjan joka ei repeilisi kuin jään pinta Ice Age -oravan alta. Niin kävi nytkin, ja kahvikuppieroosion aiheuttamien kanjoneiden täyttäminen olisi vaatinut Fazerin sinistä huomattavasti enemmän kuin se 300 grammaa, jonka kaiken lisäksi onnistuin tärvelemään mikrottamalla sitä väärin. En suostu uskomaan että liikaa, mutta jostain syystä lopputulema oli murumaista hyhmää. Jätin sen järkytyksestä itsekin jähmeänä jähmettymään jääkaappiin myöhempää tarkastelua varten. Eli Christmas logini ei nyt ole kaarnanruskea kuusihalko, vaan ainoastaan kelmeä, epämuodostunut, tunnistamaton ja herkullinen möykky sokerikakkuriekaleita, vaaleaa täytettä sekä kirpeää limeä. Vähän kuin joku pahkainen mädättäjäsieni olisi vallannut rungon.

Syy siihen miksi yritän epätoivoisesti keksiä leivonnaisia, johon änkisin piiloon suklaata mahdollisimman monissa eri muodoissa, on alle viikon päässä lymyilevä tammikuu. Laulavainen haastoi minut sen ajaksi karkkilakkoon. Sitä ennen on siis likvidoitava nurkistani suunnaton määrä houkutuksia, jotka seireeninä huhuilisivat minua eksymään sietokykyni erämaille.

Laulavaisen itsekuri on muuten tehty Kiirunan teräksestä. Lisäksi hän kertoi motivoivansa itseään sillä, että kun minun ei tarvitse ostaa hänelle karkkipäivän karkkeja, luonnollisestikin tämä säästö maksetaan hänelle puhtaana käteen. Kiva tietää.

Itseni tuntien minun täytyy karsia tammikuun ajaksi ruokalistaltani myös pullat, keksit, kakut, vanukkaat sekä jäätelö. Rahkaa ja jogurttia saan syödä, etenkin kun rahka edelleenkin periaatteessa etoo. Sokerisia keksejä en saa syödä, selvästikään. Enkä sipsejä. Popparit on ok, mutta vain elokuvissa.

Tämä siksi, että se yritän minoida inhimillisen kärsimyksen määrän. Epätietoisuus on pahinta. Ensin sitä miettii etukäteen asiaa monelta kantilta. Kehittelee erilaisia logiikoita, kuten että leipä ei ole karkkia, mutta leipä on leivonnainen, ja tuntee silti olonsa olonsa epämääräisen niljanteiseksi. Sitten huomaa imeskelevänsä paketin viimeistä dobb's-keksiä ravitsevan ja hyveellisen rasvattoman maidon kera. Ja sitten huomaan, että sokerinhimo polttelee taas veressä entistä kyltymättömämpänä.

Ymmärrän vampyyreja.

Maanisesti leipova lapsi tuskin osallistuu talkoisiimme, mutta koska hänen karkinhimonsa kohdistuu lähinnä tummaan ja ytelään minttusuklaaseen, en usko tästä aiheutuvan ongelmaa itselleni. Hänen paino-ongelmansa ovat korkeintaan käänteisiä.

Laulavaisenkaan ei painonsa takia tarvitsisi hillitä syömisiään millään muotoa, mutta hän on selvästikin luontainen sokerihiiri, joten voi olla aikuisikääkin ajatellen vallan hyvää harjoitusta opetella ajoittain hillitsemän himojaan. Tai siis en usko että tälle yksilölle oikeastaan mikään tahdonvoimalla saavutettava asia voi olla ongelma, mutta terveellisten elämäntapojen juurruttamisen kannalta on hyvä aina välillä höllätä kaasukahvaa sokerin osalta. Aamupala ei ole viime aikoina oikein maittanut, enkä soisi tytön suistuvan äitinsä viitoittamalle tielle.

Minä osallistun uhkayritykseen kai ihan luontaista masokismiani toteuttaakseni, sekä kokeillakseni auttaako moinen vertaispaine lainkaan syömisieni hillitsemisessä. Kokemuksesta viisastuneena en odota tammikuun aikana syntyvän mitään tuloksia, paitsi nyt ehkä että Piparipoika asettuisi jouluiloittelujen jälkeen edes lähtöviivan tuntumiin.

Farkkuni sopivat edelleen, ja joulupukki toi minulle kivan uuden ympyrähuivin jota voi yhdistää vaikkapa mustiin paitoihin. Voin siis ottaa ihan rauhallisesti edelleenkin.

Paavoista joulua.

2011-12-23T14:04:00.001+02:00

Väyrysen Paavon ja Vuokon muki. Sanoinkuvaamaton, eikös? Tilasin tällaisen, ja annoin keskivertosuomalaismiehelle jo etukäteen joululahjaksi jotta ehtii mahdollisimman usein käyttää tätä ennen tulevia presidentinvaaleja. Itse olen poliittisesti kirjavahko, mutta tuntui jopa omituisen mahaakierittävältä pulittaa euroja herra Väyrysen vaalikassaan. Lahjansaaja oli kuitenkin varsin ilahtunut.

Muki on kuulemma erittäin tehokas keskustelunavaaja, ja siinä mielessä lahja toimii hyvin. Se mahdollistaa kantajalleen vilkkaan sosiaalisia hetkiä jopa ennestään ventovieraitten kanssaihmisten seurassa. Nyt tuntuu, että en olisi voinut löytää parempaa lahjaa, olettaen että hän ei tämän takia tule kärsimään henkilöönkäyvää väkivaltaa.

Jotenkin minulla on sellainen tunne, että tämän lahjan näkeminen hyvissä ajoin ennen joulua oli suuri helpotus kanssaihmiselleni. Enhän minä mitään erityistä lahjaa itselleni vaadi enkä pyydä, mutta hänellä on kuitenkin ollut tapana muistaa minua jotenkin. Sopivien lahjojen löytäminen taitaa olla iso stressi joillekin kansanryhmille. Kuten miehille. Nyt siis stressi lientyi, kun tietää jo etukäteen oman panostukseni laadun.

Paitsi että onhan minulla kuusen alle laitattavaksi toinenkin pieni paketti. Jännittäviä viimehetkiä on siis luvassa.

Kuva täältä.

Ostin ystävilleni joulumuistamisiksi sukkahousuja. Tarkoitukseni oli ostaa sellaisia erittäin hyväksi havaitsemiani, istuvia ihania sukkiksia, ja laittaa vielä korttiin lausahdus tyyliin "ystävyys on kuin hyvinistuvat sukkahousut". Ajatuksena että ystävyys on jotain usein ympäristölle huomaamatonta mutta mukavaa, ylellistä ja jotain josta kannattaa olla erityisen kiitollinen joka tilanteessa. Olen nähnyt jopa Karita Tykän nostelevan sukkahousujaan epämukavasti venkoillen lyhyen leningin läpi hetkellä jolloin hän luuli ettei kukaan varmaan katso. Mutta kukapa ei Karitaa katsoisi.

Erehdyin kuitenkin irroittelemaan, ja ostin luottomallini sijaan saman ketjun kuviollisia housukkeita. Viikko sitten pienimuotoisen vaatetuksellisen kriisinpoikasen yhteydessä (iltameno, ei tylsää arkipukeutumista)kuitenkin päätin ottaa yhden parin omaan käyttööni korvatakseni sen myöhemmin. Isoimmasta kokonumerosta huolimatta en ollut saada kireitä housuja kiskottua ylös asti. Materiaali oli pistelevä ja jotenkin joustamaton. Onneksi en ollut vielä kirjoittanut niitä kortteja korulauseineen, ajatus olisi mennyt vähän harakoille.

Annoin pienemmät sukkikset ystävilleni kuitenkin muun joulutervehdyksen ohella, olettaen että sutjakoimpina likkoina eivät kärsisi niin suuria sopeutumisvaikeuksia. Enkä olisi varmasti niihin pienempiin kokoihin itse mahtunutkaan. Varmaan vähän ihmettelevät.

Mitä tästä opimme? Ystävyyteen voi luottaa, ruotsalaisten kauppaketjujen tuotteiden tasalaatuisuuteen ei.

Olettehan lukeneet niistä kirsirantokokemuksista, missä ihmiset näkevät joka puolella höyheniä, ja lopulta heräävät tuntemaan enkelien läsnäolon elämässään? He siis löytävät joka puolelta sulkia ja höyheniä, omituisista paikoista.

Minulla on untuvatakki ja untuvatyyny, joten höyhenien näkeminen ei saa minua erityisen epäluuloiseksi. Mutta mitä se voi tarkoittaa, että minä näen joka puolella niitä pieniä lyhyitä metalliketjuja, joilla saa vaikka heijastimen kiinnitettyä? Yrittääkö minuun ottaa yhteyttä joku heavymetalhellsangel? Mikä on se suurempi totuus, jonka ääreen minua yritetään havahduttaa?

On äiti laittanut kystä kyllä.

2011-12-22T09:45:00.000+02:00

Mutta nyt en puhu ruoasta, vaan pakenen tänne ajatuksiini joululta piiloon. Ei joulussa mitään vikaa ole, mutta sitä on juuri nyt ihan riittävästi ei-virtuaalimaailmassa.

Samoin työtä, vanhemmuutta, parisuhteellisuutta ja painoa. Ihan riittävästi kaikkia. Lisäksi laitan tahtomattani paljon ruokaa.

Haluan miettiä vain ja ainoastaan vaatteita. Se on mukavaa. Haluaisin siivotakin vain vaatekappiani, ja kotitöistä valitsen vain pyykinpesun ja silityksen jookoskookos?

Lanseeraamani 10 + 5 kampanja on mullistanut suhtautumiseni ja kellistänyt Aurora Vestibölen nolosti rähmälleen joka-aamuiselle taistelutantereellemme. Kertauksen vuoksi, homma toimii siis siten että käytössäni on kerrallaan 10 paitaa/puseroa/toppia ja 5 jakkua/villatakkia. Muihin en koske, katso enkä ylleni sovittele kuin vain kerran kuussa, kun saan luvan kanssa vaihtaa 10 + 5 valikoimaani uusia vierailevia tähtiä. Olen kuitenkin levollisen tietoinen lopun valikoiman olemassaolosta, vaikka en ihan tarkkaan enää muista mitä käytännössä mahdan omistaa.

Itse asiassa tämä toimii niin hyvin, että en ole edes vaihtanut mitään valikoimaani lokakuun alun jälkeen. Otin joulukuuksi kuitenkin käyttööni pari talvisempaa villatakkia kaapin perukoilta, ja olen laskujeni mukaan nakannut muutaman paidan vastaavasti pois. Nyt siis jo kolmatta kuukautta käytän samoja 10 + 5 valikoiman yläosia, enkä tunne siitä minkäänlaisia sivuoireita. Paitsi että nukun aamuisin vartin pidempään, nyt kun olen alkanut luottaa siihen ettei pukeutumiseeni mene aamuisin viittä minuuttia kauempaa.

En ole myöskään mainittavasti ostanut uusia vaatteita tänä aikana, paitsi tietysti ne pikkujouluaikaan tekemäni hankinnat (legginnsit, glitter-paita ja lyhyt iltajakku). Vaatekaupoissa pyöriminen ei kiehdo juuri nyt yhtään, mikä on perin ennenkuulumatonta. Ihan kuin en olisi sieltä mitään vailla.

Muutaman kerran olen tavan vuoksi eksynyt vaatetusliikkeisiin mutta todennut tarjonnan pliisuksi. Paitsi tämän. Tämä muuten sujahtaa päälleni ihan sukkana koossa 46, ja istuu hartioiden ympäriltäkin melko hyvin. Mitä sitä muuta iso tyttö voisikaan kaivata? Ehkä vähän sinihomejuustoa, pipareita ja cabernet sauvignonia.

Samanaikaisesti olen alkanut kammota jouluruuhkaa yleisenä ilmiönä. Olen jo useasti kääntynyt tupaten täynnä olevan kaupan ulkoovella ympäri todeten että aivan hyvin pärjään ilman elintarvikkeita, vessapaperia ja pyykinpesuainetta, kunhan minun vain ei tarvitse mennä tuonne sisälle.

Sain vihaisen soiton kotoa, leivontasuklaa on loppu. Ennenkuulumatonta tämäkin.

Se mikä minua nyt pukeutumistrendinä erityisesti kiehtoo, on tylsyys. Jotenkin kummalla tavalla on hauskaa kun töihin voi laittaa erityisen tylsät työvaatteet; suorat harmaat housut ja jonkin yksinkertaisen yläosan. Mustan trikoopaidan ja sen syksyllä ostamani harmaan shaalikaulusneuleen, päivä toisensa jälkeen. Se on ihana, vaikka alkaakin nyppyyntyä kainaloista. Useimmiten minulla kuitenkin on farkut. Painoni on pysynyt vakiona, ja farkkuni ovat erittäin sopivat joten elämäni on kerrankin tasapainossa.

Kotona minulla on päivä toisensa jälkeen aivan-liian-isoa harmaa huonompi villatakkia pinon päälimmäiset pyjamanhousut ja ihan mikä tahansa paita. Ja tietysti villasukkat. Tuskin maltan odottaa, että villatakin kyynärpäät kuluvat puhki ja pääsen parsimaan ne. Minun lapsuudessani maalla mummoilla oli aina parsitut kyynärpäät arkena.

Ulkona olen käyttänyt toppatakkia ja pipoa. Yhtäaikaisesti. Tätä ei ole kuulkaas tapahtunut ennen tätä talvea varmaan koskaan aikuisiällä. Olen aina inhonnut toppavaatteita, koska ne ovat niin tylsiä. Enkä ole ikinä käyttänyt pipoja, koska ne ovat nykyaikainen versio jalkapuusta. (Olet siinä ihmisten ilmoilla julkisesti nolattavana, etkä pääse pinteestä koska pipoa ei voi ottaa pois päästä hyvin seurauksin). Nyt pipotkin ovat kiehtovia, etenkin kun löysin pipon jota en koe tylsäksi. Se on musta, eikä siinä ole tupsua.

Ei mitään pinnistelyä, asusteiden mallaamista, pohdintaa siitä olenko yli- vai alipukeutunut. Kun on tylsä, voi olla erityisen katu-uskottava ja nostaa vain toista kulmakarvaa huvittuneena jos joku muu yrittää pikkaisen liikaa.

Hiukseni kasvavat kohinalla ja annan niiden tylsästi laskeutua pään molemmalla puolelle vapaavalintaisesti. Ei minkäänlaista särmää. Kohta olen niin pitkällä, että voin kietaista hätäponnarin. Juurikasvuni on sopivan väritöntä maastoutuakseen kellertävän maantienväriseen latvustooni. Huomaan kuitenkin ikävöiväni tummia hiuksia aina kun näen niitä muilla ihmisillä. Jopa punaisia hiuksia. Persoonani ei vain tunnu asettuvan tähän heidiklumimaiseen vaaleuteen.

Taidan silti vielä kerran kiellon päälle kokeilla vielä astetta blondimpaa oloa, ja jos sekään ei kolahda niin harkitsen paluuta johonkin tummahkoon viileään maantiesävyyn.

Olen myös aloittanut uudestaan sen tavan, että aina pestyäni koneellisen pyykkiä nakkaan jonkin vaatteen menemään. Pidin siinä pari kuukautta taukoa. Toistaiseksi olen nakellut menemään vasta paritolkulla lasten hiutuneita sukkia.

Minä ja Kekkonen.

2011-12-13T16:00:00.000+02:00

Nyt se sitten iski kuin Katrina-myrsky. Se jo hieman haikailemani PMS, joka vauhdittaisi joulusiivoukseni.

Kannattaa varoa mitä toivoo. Olen lähestulkoon jo siivonnut parisuhteenikin viemäristä alas litskamärkien pölysusikoirien kanssa.

En halua muuttaa ketään miksikään. Haluan enemmän tilaa hengittää. En osaa jakaa lelujani, ja se on ihan oma puutteeni. Toinen saa mielellään olla juuri sellainen kuin on, mutta pakkoko meidän on olla tapittaa maailmaa samoissa neliöissä jatkuvasti?

Välillä mietin näin. Ja sitten taas välillä en mieti ollenkaan. Naiset on just tällaisia.

Ärsyttää esimerkiksi se, että sattumanvarainen mieshenkilö luulee harvinaiseksi ja tavoitelluksi erityistaidoksi sitä, että tekee mahdollisimman paljon asioita puolestani kysymällä mahdollisimman vähän sen asian tiimoilta mitä haluan tehtäväksi ja miten.

Odottaa vain minun suorastaan hengähtelevän haltioitumisesta. Esimerkiksi tuo minulle ämpärillisen kiemurtelevia kastematoja, ja ihmettelee kun en puhkea spontaaniin ylistyslauluun. Olenhan monta viikkoa sitten puoliääneen ihmetellyt että onkohan maaperä tontillani liian tiivistä.

Tämä oli tietenkin kovin viehättävä piirre joskus aiemmin, en todellakaan ollut tottunut siihen että puolestani tehdään asioita. En ole myöskään tottunut tekemään kaikkea yhdessä. Enkä tunne tarvetta tottuakaan moiseen. Ja ärsyttää, että hän panee merkille kaiken minkä sanon tai teen. Vaikka olen kotonani, vapaa-ajallani, joku siis tarkkailee sanomisiani ja tekemisiäni ja haluaa olla vuorovaikutuksessa. Sietämätöntä.

Sen lisäksi hän on aamuvirkku. Sosiaalisimmillaan aamulla. Tästä syystä pyrimme heräämään eri aikoihin, tervettä itsesuojeluvaistoa hänen osaltaan.

Vaikea sanoa mikä ärsyttää eniten, se että ensimmäistä kertaa elämässäni joku aikuinen yrittää tehdä kaiken kanssani yhdessä käsi kädessä, vai se että asioista ei keskustella riittävästi vai se että joudun kaiken lisäksi vielä keskustelemaan asioista, koska on aika vaikeaa tehdä asioita yhdessä keskustelematta.

Mutta onhan se kivaa kun olemme niin erilaisia.

Viime kesänä annoin yhdeksi päiväksi vapaat kädet, ja odotin mielenkiinnolla kokevani jotain mitä en itse osaisi suunnitella. Näin tapahtuikin. Minä ja lapseni pääsimme tutustumaan kanavamuseoon, nunnaluostariin, sekä Tulilahden surmapaikkaan. Yhden toisen kesäisen päivän vietimme tutustumalla seitsemään vesivoimalaitokseen. Ne ovat keskenään hämmästyttävän samanlaisia, ainakin ulkoapäin.

Myönnän, olen kontrolloiva ja hankala, ja suhtaudun varauksella kaikkiin tuleviin ehdotuksiin.

Sen lisäksi, että käsityksemme hauskanpidosta ovat hyvin erilaiset, olemme eri mieltä ainakin uskonnosta, politiikasta, lasten kasvatuksesta, rahankäytöstä, autolla ajamisesta, musiikista, elokuvista, Kekkosesta, johdoista sekä tiskaamisesta. En ole ihan varma miksi minulla pitäisi edes olla mielipide Kekkosesta.

Mitään suurta vääryyttä ei ole tapahtunut puoleen eikä toiseen. Lähinnä viime viikonlopusta opimme sen, että kenenkään ei pidä tuleman PMS:n kourissa pakonomaisesti siivoavan naisen ja hänen pyykkikorinaluspölykasansa väliin.

Pöly on jo vähän laskeutunutkin. Rauha maassa. Kaikki on hyvin. Vaikka suhtaudun edelleenkin epäilevästi teoriaan että Kekkonen vaihdettiin joskus 70-luvulla.

Icing on the cake.

2011-12-05T16:21:00.003+02:00

Tänään oli koodarinörttipäivä töissä. Olin varannut koko hiljaisen maanantain itselleni ja uudelle web-pohjaiselle työkalulle rauhallista tutustumista varten. Koska en odottanut kohtaavani sen kummempaa sosiaalista aktiviteettia kuin mahdollinen puhelinsoitto ohjelmistotoimittajan kärsivälliselle ja ymmärtäväiselle tukihenkilölle, varustauduin mahdollisimman mukavasti. Farkut, mustaa trikoota ja ympyrähuivi. Mukavaa, isolla ämmällä. Miksi ihmeessä en aina pukeudu näin töihin? Ennen pukeuduinkin. Viime aikoina olen kuitenkin enenevässä määrin yrittänyt skarpata. Järkevästi ajatellen se on ollut ihan toivottavaa ja jopa tarpeellista.

Pukeutumisessa skarppaaminen on kuitenkin vaikeaa tehdä siten, että säilyttää olennaisen omassa persoonallisessa tyylissään. Lupaan yrittää enemmän jatkossa. Terkkuja Neiti Vestibölelle, tapaamme varmaan piakkoin.

Monessa asiassa huomaan, että olen sisäistänyt sen, mitä olen ulkoisesti hokenut itselleni jo vuosikausia. Elämä on nyt. Ei minun tarvitse säästää kivoimpia vaatteitani johonkin erityistilaisuuksiin. Ainakaan jos ne kivoimmat vaatteet on hyvinistuvat farkut ja mukava trikoopaita. Tai uusin H&M hupparini, joka löpsistyy käytössä muodottomaksi, mutta on senkin jälkeen maailman mukavin vaate. Paljetit tietysti irtoilevat helposti, joten sitä mustaa paljettiraitapaitaa aion säästää sopivaan tilaisuuteen. Olen niin kovin järkevä pohjimmiltani.

Mutta muuten; miksi en tekisi juuri sitä, mitä haluan? Tai sitä mikä minusta on tarpeellista tehdä jonkin toisen tavoittelemisen arvoisen asian saavuttamiseksi? Miksi en lähtisi lenkille heti aamulla kun aurinko paistaa, vaikka tiskit ja pyykit odottavat?

Entä kuinka paljon on tarpeen tehdä arjessaan kompromisseja parisuhteen takia? Kuinka paljon pitää erityisesti muistaa arvostaa, huomioida, ja arvioida asioita uudelleen meidän, ei minun näkökulmasta? On varmaan jonkinlainen hälytysmerkki, jos katsoo elokuvaa, jossa mies palaa tyhjään taloon (nainen on lähtenyt koska mies ei ole panostanut riittävästi parisuhteeseen), ja on kateellinen sille miehelle siitä että hän niin aidosti osaa keskittyä kaikkeen muuhunkin kuin vain sen miettimiseen miten olisi riittävän paljon mieliksi puolisolleen.

Kaipaan lomaa parisuhteesta. Haluaisin hetken elää itsenäistä elämää tälläisena, tällä elämänkokemuksella, tällä päällä ja ajatuksilla. Aiemmin kun olen ollut ilman parisuhdetta, olen ollut vasta aikuisuuden kynnyksellä, tai sitten niin kiinni lastenhoidossa ja jotenkin aivan eri ihminen. Tuskin muistan millainen.

En minä kuitenkaan mitään all-you-can-eat-jälkiruokavaunuakaan kaipaa. Haluaisin sekä syödä että säilyttää tämän kakun. Kakku on hyvää, mutta en haluaisi elää pelkällä kakulla.

Minun on jotenkin vaikeaa olla ottamatta huomioon toista, kun hän kerran siinä on, ja se tuntuu juuri nyt kamalan ristiriitaiselta. Joko yritän ottaa toisen huomioon, ja sitten tuskastun, kun se tuntuu niin turhalta ja väärältä verrattuna omiin mielihaluihin, tai sitten jos jätän toisen huomioimatta tunnen syyllisyyttä.

Hän haluaa tehdä kaiken yhdessä. Minä haluan elää niin, että en edes tiedä mitä haluan seuraavassa minuutissa tehdä, mutta sitten kun haluan, haluan olla vapaa tekemään sen.

Haluan saada muuttaa mieltäni vaikka miljoona kertaa. Hänestä olisi mukavaa, jos olisimme asioista samaa mieltä.

Kai tämä on sellainen asia joka aina korostuu talvella, juuri tähän aikaan, kun maailma tuntuu käpertyvän pieneksi kehäksi kodin jouluvalojen ympärille. Tuntuu vähän ahtaalta.

Joskus tekis, toisinaan sitten taas ei.

2011-11-30T16:47:00.000+02:00

Joskus on vain niin täi-tervassa-olo. Tai sellainen olo, että mikään ei oikein suju, ja asioista jää vähän sellainen "oho"-maku suuhun. Silloin tulee mutistua kirosanoja ääneen. Joskus englanniksi, varmaan tv:n vaikutusta. Fuck-fuck-fuckeddie-fuck.

Minulla on tapana kirjoittaa asioita ylös, etenkin jos olen puhelimessa. Ihan satunnaisia juttuja, irtosanoja, lukuja, nimiä, johtolankoja. Joskus ne ovat kovin hyödyllisiä jälkeenpäin.

Löysin äsken työpöydältä vaaleanpunaisen post-it-lapun, johon olin kirjoittanut kaunokirjoituksella "Fuck".

En edes muista kenen kanssa olen ollut puhelimessa.

Tänä aamuna keplottelin vähän päheämmät kengät jalkaan, korolliset, ja laskeuduin varovasti ulko-oven kynnykseltä puuportaille. Ne olivat vaihteeksi sulat, märät mutta sulat. Ulkovalot, ne energiansäästölamput joista kaksi on näköjään pimeänä toimivat liiketunnistimella. Eli oli pimeää. Asvaltoitu pihapolku olikin sitten liukkaassa jäässä. Olkapäille virittämäni läppärireppu ja käsilaukku sekä kädessä roikottomani kangaskassi jossa on eväät tekivät vinhan kiepin, kun äänettömästi hain tasapainoa. Löysin sen. Ja kiven kengästäni. Nilkutin autolle, koska ajattelin ottaa kiven pois vasta töissä, koska näiden kenkien kaiveleminen vaatisi istuvaa asentoa. Kaivoin samalla heti muistaessani puhelimen taskustani, ja autoavaimet, kun ne näppärästi osuivat käteen. Soitin nuorimmaiselle, ja varoitin häntä liukkaasta pihatiestä. Irroitin auton roikasta. Minulla oli siis käsilaukku yhdellä olalla, reppu toisella (ja vähän kaljapullohartiainen takki joten ne pysyivät ylhäällä vain puristamalla olkapäitä korviin), puhelu meneillään, eväskassi ja autoavain kädessä. Yritin asetella johtoa sievästi lenkille pistorasian ympärille. Autonavain putosi sinne autokatoksen seinän viereen, kahden välissämme olevan polkupyörän taakse. Lopetin puhelun ja yritin kyykistyä (korkokengissä, hartiat ylhäällä taittamatta vartaloani sivuille, etteivät laukku ja/tai reppu putoaisi) onkimaan pyörien sivukautta autonavaimen käteeni. Seinää vasten nojallaan olevan kottikärryn jalasosa tuuppasi tässä vaiheessa minua pyllyyn enemmän kuin tuttavallisesti, mutta pidin tasapainoni ja jatkoin avaimen tavoittelua, koska äkkiliikkeet olisivat saaneet pahimmillaan sekä kottikärryn että pyörät kaatumaan, mahdollisesti autoni konepellille. Nousin hallitusti ylös, avaimet kädessäni puristaen toisessa kädessä puhelinta ja eväskassia, kivi kengässä ja laukut molemmilla olkapäillä, olkapäät korvissa. Tervehdin ystävällisesti naapuria, joka oli jäänyt seuraamaan suoritustani. Kerroinko, että autokatoksen lamppu ei ole energiansäästölamppu, vaan sellainen kirkas?

Änkeydyin lopulta autoon, vain huomatakseni että penkin säädöt olivat asennossa "rekkamies, keikalla alas". Eli penkki on niin ylhäällä kuin olla voi, samoin ratti, selkänoja lähes etukumarassa, ja penkki on myös huomattavasti lähempänä kuin korkokengille on suotavaa. Tykkään itse ajaa melko kaukaa, perstuntuma matalalla sillälailla HD-mies tyyliin. Radio oli säädetty paikalliselle asemalle joka kertoi teiden olevan liukkaita.

Joskus pitäisi vain osata kääntyä ympäri, ja mennä takaisin kotiin ottamaan kaikessa rauhassa se kivi kengästä pois. Ja hankkia riittävän iso kassi kaikelle omistamalleen. Ja olla lainaamatta autoaan, hankkimatta lapsia, ja asua jossain missä ei ole talvea. Eikä kottikärryjä.

Laiskiaisnaismaista.

2011-11-29T11:44:00.000+02:00

(Lauansunnuntain aikaista tekstiä, jota laiskuuteni on estänyt minut julkaisemasta aiemmin)

Voi hyvänen aika miten laiska ihminen voi olla. En ole ikinä kokenut tällaista kaikenkattavaa velttoutta. Alleissani ehkä. Ihanaa, päiväunettavaa, en-pue-päälleni-koko-päivänä-velttoutta, joka estää minua jopa keittämästä kahvia virkistyäkseni. Ehkä minulla on hyvinkin varaa aina silloin tällöin olla näin laiska. Kuka kieltää? Toivottavasti ei kukaan, koska en ole varma löydänkö enää puuhakkuuttani, ainakaan taskuistani, tiedättehän tämän dilemman. Tai löydänkö edes aamutakkia.

Pikkujoulujen onnistunut asuvalinta on rytyssä lattialla. Kahdesta mustasta vaihtoehdosta valitsin naisellisemman, sen kivan halkiohihaisen pikkumustan trikoomekon jota en ihan tosissani olettanut ikinä käyttäväni ilman farkkuja. Asustin sen lähinnä näillä:

Hienot ovat. Tai siis olivat. Nyt rikki, mutta saapikkaat ja helma peittivät ongelmakohdat sopivasti loppuillan jorailujen ajan. Ja olihan minulla myös lainahöyheniä korvissani. Mustia höyheniä. Tai sulkia siis.

Pitäisi varmaan pyykätä, mutta mainitsinko että minua laiskottaa?

Pitäisi myös siivota, mutta teen sen niin, että ohimennentullen tungen irtotavaroita sattumanvaraisiin kaappeihin. Ennen olisin käyttänyt tällaisen päivän lähinnä kaappieni järjestämiseen, mutta nyt en tunne erityisemmin tarvetta. Kai sekin on ollut jonkinlaista kuivaharjoittelua, jolla olen yrittänyt sisäistää jotain henkistä.

Ongelma, jos sellaista edes on, taitaa olla se että rojua on liikaa. Sekä nurkissani että pääni sisällä. Nurkissani olevalle rojulle ajattelin toistaiseksi tehdä niin, että en vain osta/hanki mitään uutta. Vähenisikö rojun määrä sillä? Kulutankohan minä oikeastaan mitään, vai kulkeeko käsieni läpi jatkuva virta erilaisia hyödykkeitä hetkellisesti niiden kierrätyskulun aikana? Jos lopetan osaltani tämän kiertoliikkeen, entä jos tavaran kertyminen nurkkiini ei lopu sittenkään esimerkiksi perheenjäsenteni takia? Entä jos en itse aktiivisesti vaikuta sisääntulevan tavaran laatuun ja esteettisiin arvoihin, hukunko erityisesti kaikenlaiseen rumaan, jossa on paljon johtoja? Jos kuitenkin käyttäisin edes osan perheen ostovoimasta itse, lopputulema olisi paljon esteettisempi.

En ole kuitenkaan käynyt ruokakaupassa pitkään aikaan, joten lauantain elin lähinnä suklaarusinoilla. MLL ja huolestuttavasti samoja oireita kehittävä pikkusiskonsa raportoivat, että kaupasta pitäisi tuoda ainakin tomusokeria, muffinivuokia ja siirappia. Sekä Elmex-hammastahnaa, ja RUOKAA.

Pääni sisällä on myös paljon tavaraa, joka kaipaa lajittelua, järjestelyä, ja osan taidan heittää saman tien menemään. Ihmettelen esimerkiksi, miksi tiedän niin paljon tuttavieni parisuhteista ja muusta touhuilusta. Toivon hartaasti etteivät he tiedä minusta yhtä paljon. Joskus luulen, että he luulevat tietävänsä asioistani enemmän kuin on aihettakaan, mutta en anna sen häiritä.

Ikäkriisini hyväksymisvaiheeseen on kuulunut mm. se havainto, että kuuntelemani musiikki (rock) ei ole enää nuorisomusiikkia. Ok, ei se Michael Monroekaan taida enää näyttää teinitytön unelmalta. Olen myös tajunnut kaikenlaisia laadukkaita retrospektiividokumentteja katsoessani, että 80-luvun meininki oli kaikin puolin jotain aivan ihme hörhöilyä vailla realismiä, eikä sillä ole mitään tekemistä vastuullisen aikuisen arvomaailman kanssa. Ei kai sillä koskaan ole ollutkaan. Tästä syystä tunnen sitten jotain hyvin ristiriitaista, kun huomaan hetkittäin bailaavani edelleenkin ihan samalla mentaliteetilla kuin 20 vuotta sitten. Toisaalta se on äärimmäisen noloa, toisaalta tunnen puhdasta voitonriemua kun huomaan eläväni edelleenkin nuoruuden unelmaani. Viis siitä että se on niin hairahtunut.

Ympärilläni olen alkanut huomata että ihmiset vanhenevat. Sairastelevat, alkoholisoituvat, jopa kuolevat. Ne ihmiset, joiden kanssa pystyn ainakin kuvittelevani olevani yhtä aikaa ylä-asteella puhuvat nykyään aivan liikaa ruoansulatuksestaan. Ovat hyväksyneet sen asian että heidän elämässään ei varsinaisesti enää ole seksiä, tai jos onkin, niin ei oman puolison kanssa. Ihmiset myös kangistuvat kaavoihin. Tunnen itseni usein ihan kakaraksi tässä seurassa vaikka tarvitsenkin päivittäiset maitohappobakteerini. Jokin tämän ikäkuvion (ei ehkä enää kriisin) hahmottamisessa vielä kolisee ympäri pääkopassani sopivaa lokeroa odottaen, mutta kyllä se kohta napsahtaa kohdalleen.

Viime viikolla yksi ihminen kysyi minulta mistä tunnen yhteisen tuttavamme, herran nimeltä N.N. Kerroin hänelle, että minulla ja herra N.N.:llä on kaksi yhteistä lasta. Tilanne oli hiukkasen hupaisa. Tuli tunne että ”onhan tässä ehtinyt jo vähän sitä sun tätä”. Elämänkokemus on kivaa.

Huonot asiakastaidot.

2011-11-23T09:32:00.003+02:00

Pikkujoulut tulossa. Ihanaa. Tänä vuonna asenteeni on ollut positiivisen odottava kaamean vaatekaappistressin sijaan. Ihan huvittaa ajatella jälkeenpäin, miten monena vuonna olen yliharkinnut tämän garderoobillisen vuoden merkkitapahtuman asuvalintani kuoliaaksi. Päätynyt sitten asusteilla toiveikkaati tuunattuihin jakkupukuihin, kainaloista ahdistaviin kotelomekko-hartiahuivihdistelmiin ja äitiystyylisiin tunikoihin sekä kukkakirjailuilla ja ilman.

On mukaan mahtunut pari täysosumaakin; molemmat mustia. Onnistuminen/ankeus eivät ole olleet millään tapaa verrannollisia painoon tai ylipainoon. Olen pystynyt olemaan täysin epävarma itsestäni ja viehättävyydestäni 65-kiloisena nuorena naisena. Parisuhteella lienee ollut osuutta asiaan. Nyt sitten, kun tunnen olevani henkisesti ainakin sen 30 kompleksikiloa kevyempi kuin ennen ajattelin kerrankin nauttia olostani ja hämyisen iltaelämän spottivaloista oikein allin mitalla.

Suuntasin päättäväisesti isoille tytöille tarkoitettuun naistenvaatteiden erikoismyymälään, josta olen kuullut pelkkää hyvää. Ajattelin, että nyt antaudun tahdottomana hyytelönä osaavan myyjän jalkojen juureen armoa anoen, ja olen taivuteltavissa kokeilemaan jotain aivan muuta. Viekää minut pois tutuilta turvallisilta uriltani, jonnekin villiin ja vapaaseen uuteen utopiaan! Voin kokeilla vaikka puna-oranssia poikkiraitaista liehuavaa shifonkitunikaa, lyhyttä 60-luvun-tyylistä psykedeliamekkoa, tai kirkkaanpunaisia flamencorimpsuja, ylä-tai alaosassa tai vaikka molemmissa. Leoparditäpläistä viidakkomeininkiä tai kultalameista ihonmyötäistä kissapukua á la JLo. Ihan mitä vain, kunhan allini eivät näkyisi. Tai voisin ehkä olla jopa suostuteltavissa allit paljastavaan paidoitukseen, kunhan vaikutelma olisi niin mykistävän tyrmäävä, ettei kukaan ehtisi epäröidä tekoni oikeutusta. Olin siis aika alttiina.

Asiakkaan ja asiakaspalvelijan kohtaaminen ei tässä aivan täyttänyt odotuksia. Olimme molemmat ystävällisiä ja asiallisia, mutta jotain jäi puuttumaan. Ehkä syynä olivat huonot asiakastaitoni. En osannut kertoa mitä etsin. Dialogi meni jotensakin näin:
- No hei, tarvitsisitko apua?
- Voi kyllä kiitos, pikkujoulut on tulossa.
- Ja jotain pikkujouluvaatettako siis? Saisiko se olla kuitenkin sellaista, jota voi käyttää muulloinkin?
- No ainahan se olisi plussaa. (Tässä mietin virtuaalikämmeniä yhteen hieroen lähinnä kaikkia muita iloisia sosiaalisia tapahtumia, joissa mielellään esiintyisin tyrmäävänä, mutta kuitenkin hieman yleisluontoisemmassa asussa kuin tonttu- ja kuusikuvioisessa sarkanutussa.)
- No tämä olisi kyllä tosi kaunis, vaikka farkkujen kanssa. Asiakaspalvelija esitteli minulle mustaa trikoopaitaa. Pitkähihaista, o-aukkoista mustaa trikoopaitaa, jonka helma lörpätti mymmelimäisen armeliaasti matalalla, kuten oletetun tulevan asiakkaan nolostuttavan laajan ahteri.

Katselin tätä ehdotusta aika sanattomana. – Joo tähän voisi laittaa jonkun ison korun katseenvangitsijaksi, jatkoi myyjä. Ja tässä on aika kivoja yksityiskohtia. Hän esitteli minulle arvostavin elein pitkän kapean hihan kalvakanvaaleaa nappirivistöä.

Just.

Löysimme me muutakin kivaa. Tynnytimäisen laajan topin, jonka hiekanvaalea abstrakti mutta tärähtänyt kuvio oli sopivan neutraali ollakseen näyttämättä eläinprintiltä tai miltään muultakaan assosiaatioita herättävältä, ja jonka kanssa voi käyttää olkapäät peittävää neuleboleroa. Sellaista pyöreämuotoista, mustaa, pelkistettyä. Näyttää siis virkatulta patalapulta, ainoa tarkoitus peittää julkeasti esillä retkottavaa ihoa. - Tämäkin näyttäisi tosi kivalta yhdistelmältä vaikka farkkujen kanssa!

Kun ottaa huomioon, että minulla oli jo kauppaan mennessäni mukavan rouheasti hiutuneet farkut, niittitoppi ja eksoottisesti kuvioitu himmeästi kimalteleva jättihuivi, en oikein pystynyt käsittämään miten juhlatuuleni näillä ehdotuksilla erityisemmin kohenisi. Mutta ehkä se oli ihan oma vikani, kun olin niin mykistynyt.

Ja mitä mustaan trikooseen tulee – sitä minulta löytyy jo, paljon. Ja lähes mikä tahansa musta trikooasuste, joka kaapistani löytyy, ilmentää enemmän eläimellistä energisyyttä kuin nämä yhdistelmät.

Vaikka en saanut kakistettua ulos että haluan minulle tyrkytettävän väkisin kaikkea sellaista mikä näyttää siltä mitä en missään tapauksessa vapaaehtoisesti käyttäisi, mukaani tarttui yksi lyhyt neuleentyyppistä kangasta oleva jakku. Siinä on kivan naisellinen kaulus ja hyvä istuvuus, mikä on aina hoikentavaa ja etenkin mieltä kohottavaa.. Puen sen yhden vanhan puumavaatteeni ja näytän epäilmättä aivan Marilyn Monroelta, kunhan väkerrän itselleni oikein kohublondikiharat.

Sain mukaani myös kataloogin. Vähän kuin asiakaslehden. Selailin sen sivuja, ja tulin siihen tulokseen, etten vain ole tarpeeksi lihava tälle vaatemerkille, ja siksi en osaa asennoitua oikein nauttiakseni heidän tarjonnastaan. Oikeasti, sivut olivat täynnä kauniin muodokkaita upeasti stailattuja naisia rennoissa asuissa, mutta en vain mitenkään osaa kuvitella omaa latta-arseani heidän haaremihousuihinsa. Tai sitten minulla kävi huono mäihä ja kohdalleni osunut myyjä oletti kaikkien isokokoisten naisten ensisijaisesti vain haluavan verhota itsensä johonkin tapetinväriseen ja upottautua vaivihkaa vaikka suohon maisemaa rumentamasta.

Tunsin itseni lisäksi vähän tyhmäksikin kun luin lehden meikkausohjeita. Kuinka meikkaat itsellesi kauniit kultaiset silmät. Vinkki; käytä kullanväristä luomiväriä.

Havahtuakseni tästä kauhusta ryntäsin heti kaikkiin turvallisiin minulle liian pieniä vaatteita tyrkyttäviin ruotsalaisiin ketjumyymälöihin, ostin paniikinomaisesti ääripiukat tummankiiltoiset pillifarkut ja mustan paljettitopin, kokoa 48-50. Huomattavasti pienempikin koko olisi mahtunut, mutta tässä koossa oli anteliain kaula-aukko. Tämä idea, mutta sillä isojen tyttöjen toteutuksella.

Nyt minulla on sitten kaksi oikein hyvää vaihtoehtoa, joten ehkä asiakastaitoni eivät olekaan niin huonot kuin pelkäsin.

Niin sokerina pumpernikkelin pinnalla; piparipoika on kuin onkin oikealla kohdallaan, 94,6 kg.

Ota vain toinenkin nakki. Ei meillä lasketa.

2011-11-21T10:44:00.001+02:00

On se vain aivan ääribaanaalia tämä aikuisen naisen aineenvaihdunta.

Ensin kevennän ihan salaa, pikkaisen, ja kokeellisesti viikon. Ei mitään vaikutusta painoon.

Sitten kevennän aivan tosissaan, julkisesti nutriletteja käytävillä purskutelellen, henki sekä hieverissä että ketoosilta löyhkäten viikon, ja paino putoaa hlfumpsahtaen alle 95 kilon haamurajan.

Sitten tulee viikonloppu, enkä vilkaisekaan karkkeihin, suklaaseen, jäätelöön, kekseihin, pullaan. Enkä ajattelekaan aamukahvicroissantteja, skonsseja, muffineja, vohveleita, lettuja, pannukakkua tai edes paahtoleipää. Enkä juustokakkuja tai viinereitä. Enkä hampurilaista. Pari ranskalaista varastin toisten lautaselta.

Teen kyllä aivan mainiota nakkikastiketta, pottumuussia ja porkkanaa. Ja mustikkapiirakkaa, jota tyrkytän kanssaihmisille aivan hengenhädässä etten itse ehtisi sitä syödä. Ja yhteisponnistuksena laulavaisen kanssa teemme aivan julman valkosipulisia bruchettoja (siitä paahtoleivästä). Ja juon puoli pulloa pirskahtelevaa italialaista valkoviiniä. Ja maistelen ihan vähän porsasta. Mutta vain noin kahdella aterialla per päivä, ja pidän oikein lukua aterioistani.

Joku muukin pitää lukua. 96,6.

Autostereotypia.

2011-11-18T14:49:00.000+02:00

Minä niin tykkään miehistä. Ne ovat noin yleensäottaen turvallisia ja kilttejä otuksia, vähän jähmeitä, mutta niitä on kiva tarkkailla, vähän kuin akvaariokaloja. Joskus kun kuuntelen miten miehet puhuvat vaikka autonkorjaamisesta tai jalkapallosta, oikeasti käy niin että näen miten suut liikkuvat, mutta ihan yhtä hyvin niistä voisi vaikka nousta ilmakuplia akvaarion veteen - sisältö jää minun osaltani tasolle "blub-blub blub-blub-blub". Ja se on niin rauhoittavaa.

Työpaikallani on viihtyisä kahvihuone, ja paljon mukavia ihmisiä. Viime aikoina siellä virkistäytyvillä miehillä on ollut erityisen tylsät jutut. Milloin ei puhuta Suomen autokannan vanhenemisesta, polttoaineiden verotuksesta, kunnallispolitiikasta tai ammattiyhdistysliikkeistä, puhataan yleensä Neuvostoliitosta, led- ja energiansäästölampuista, natriumglutamaatista ja autojen akuista. Ja usein ollaan erityisen kateellisia kunnallispolitiikoille noin yleensä. Joskus puhutaan myös äänentoistosta. Ja kun ollaan oikein hulvattomia, puhutaan ihmisistä. Niin kuin Kekkosesta ja Esko Nikkarista.

*haukottelee*

Arvatkaa mitä tapahtuu, kun kysyn katsoiko kukaan Maajussille morsiamen? Ei yhtään mitään.

Eräs toinen yritti lietsoa ajan kulukseen keskustelua persuista, homoliitoista, ja kaikenlaisesta tunteita herättävästä. Keskustelun aluksi piti kuitenkin analysoida ensin mikä on perussuomalainen. "Juntti joka kuuntelee iskelmämusiikkia", ehdotti joku. Ja tähän ovelan provokatiivisesti keskustelua johdatteleva kanssasiareni huomautti että kukas olisi oikein tyypillinen suomalainen iskelmälaulaja… vaikka Jari Sillanpää! Kymmenen sekunnin tuumaustauon jälkeen joku miehistä sanoi, että liekö tuo nyt niin tyypillinen suomalainen olla. Kun sehän on vissiin Ruotsista kotoisin.

Ja sitten puhuttiin Ruotsin autokannasta, autoverotuksesta, ja polttoaineiden hinnoista.

Kimssut, kamssut, zen, ja pari vaaleanpunaista yksisarvista my-little-ponya.

2011-11-17T16:45:00.000+02:00

Olen edelleenkin aivan resetoidussa tilassa henkisesti. Näennäisesti tutussa ympäristössä mutta kaikki vaikuttaa silti oudolta.

Ensinnäkin, alati kaoottiseena eteenpäin vyöryneeseen elämääni alkaa tulla väkisinkin järjestystä. MLL saa hoitosuunnitelman, ja sen tärkeä elementti on normaalielämään tutustuminen tauottoman antihistamiinilääkityksen avulla.

Toipumista ilmeisesti voi myös havannoida sillä, että hyvinkin pikkuvanha ja käytökseltään armottoman järkevä nuori neito on muuttumassa tuiskahtelevaksi jurottavaksi murkuksi. Paitsi tietysti silloin kun maailma on tehty hattarasta, vaahtokarkeista, ja vaaleanpunaiset yksisarviset kirmailevat edestakaisin.

Murrosikään kuulemma kuuluu tietty mustavalkoisuus, meidän tapauksessa väriskaala on rikinkatkunvihreästä balleriinanpinkkiin. Sairastamisen aikana ei jaksa murrostaa, joten äidin täytyy olla kuulkaas erityisen kiitollinen tästä uudesta kehitysvaiheesta. (Palaan tähän lauseeseen seuraavina aikoina uudestaan ja uudestaan uskonvahvistusta/elämän tarkoitusta etsien)

Sitten on ehkä tapahtumassa aikataulullisia muutoksia, jotka vaikkapa mahdollistaisivat minun käyttävän aikaani kuntosalilla. Siis ihan kokonaan eri kuntosalilla kuin sillä, jossa vetää pump-jumppaa exäni nyksä. Olen kartellut fyysisesti kotini lähintä kuntosalia ihan vain tästä henkilösidonnaisesta syystä, en suinkaan laiskuuttani (Uskoitteko? Minä en ole ihan varma.). Ei sillä ettäkö minä olisi body-pump-ihmisiä lainkaan, tai ettenkö olisi oikein hyvänpäivän-hymyilen-aina-kohdattaessa-niin-että-ikenet-kuivuu-tuttu tämän jumppaavan nyxän kanssa. Lapsille kun on kovin helpottavaa ettei ole mitään turhia jännitteitä havaittavissa kaksihaaraisen perheyhteisön eri lonkeroiden välillä. Mutta silti, en ole missään vaiheessa oikein uskonut siihen skenaarioon, jossa hän, minä, ja selluliittimuhkurani mahtuisimme samaan naisten pukuhuoneeseen. Nyt voi kuitenkin vääjäämättä olla niin että olen käyttänyt viimeisenkin tekosyyn olla olematta maksava/työnantajan sponsoroima urheilupalveluasiakas. Tämä vääristymä aika-avaruudessani on vasta muotoutumassa, mutta pidän ajatusleikistä.

Sitten on paino. Piparipoika on kuulkaas juuri siinä missä pitääkin juuri nyt. 95, tasan. Ja miten tähän on tultu? (uusille lukijoille tiedoksi, että alla oleva leivonnaisuuden henkilöitymä on seikkaillut lukemissa 96-98 jo viikkotolkulla, aivan eksyksissä). No tähän on tietenkin tultu olemalla syömättä, tai siis syömällä lihakeittoa, paahdettuja kasviksia, perunaa, lihaa, hapankorppuja, leikkelemakkaraa ja kamalasti juustoa. Mutta ei juurikaan mitään ylimääräistä, ja aina välillä olen sheikannut sekaan jonkun Nutrilett-pussin tai diettipatukan.

Joitakin viikkoja sitten se toinen ääni päässäni vaikeni, siis se joka aina kommentoi kaikkea tekemääni vähättelevästi. Se jo itsessään aiheutti muutoksen luontaisessa suklaantarpeessani.

Toisaalta kun myös sisäänrakennettu kiireeni lakkasi, huomaan että en koko ajan mieti mitä/missä syön seuraavaksi. Saatan havahtua vatsani murinaan, ja alkaa miettimään aikaa taaksepäin - milloinkahan olen viimeksi syönyt? Ei hän tällaista ole minulle ikinä tapahtunut tässä mittakaavassa.

Huomasin siis henkisyydessäni sopivan tilaisuuden nopealle painonpudotukselle ja taon nyt vimmatusti kun rauta on kuumaa. Lisäksi yritin saada lisäpotkua motivoimalla itseäni ulkoisesti ajatuksella uusista farkuista. Ja tietysti sillä ajatuksella, että sitten kun piparipoika on marssinut uljaasti maaliin asti, voin taas syödä vähän kevytmielisemmin. Kumpikaan ei kuitenkaan herätä suuria tunteita juuri nyt. En sovi vielä mieleisiini farkkuihin, koska ne ovat liian pientä kokoa, mutta ehkäpä riittää ihan hyvin että löydän jotain järkevää ylleni joka aamu siihen asti. (Aurora Vestiböle pakkasi kimssunsa ja kamssunsa ja lähti etsimään sitä kadonnutta ääntä, mutta palaa varmasti pian).

Eikä minua oikeastaan juuri nyt kiinnosta, saanko syödä suklaata seuraavan kerran jouluna vai uutenavuotena. Mutta ei sentään puhuta juhannuksesta tässä yhteydessä vielä yhtään mitään.

Kaninkoloon. Tai sieltä pois.

2011-11-15T16:12:00.003+02:00

Tämän aiemmin mainostamani puhdistuskuurin myötä on viemäristä valunut unohduksiin merkittäviä henkisiä pinttymiä, ja isompiakin sattumia on sekaan mahtunut. Anteeksi kielikuvani. Tämä ei ole muutenkaan erityisen viihteellinen kirjoitus, mutta haluan kirjata nämäkin tuntemukseni ylös tähän päiväkirjantapaiseeni. Elän sisäisesti poikkeuksellista aikaa, vaikka ulospäin kaikki näyttää tasaisen tylsältä. Lukuunottamatta tietysti MLL:n tilannetta, joka näyttää ulospäin ankealta.

Yksi asia, jonka puuttuminen elämästäni on ollut tavoitteissani jo pitkään onnistumatta, on sisäänrakennettu kiireen tuntu. Siis se olo, että jokaisessa hetkessä pitäisi olla jo seuraavassa hetkessä. Joka pikku askareessa pitäisi olla jo valmis, pitäisi jo lähteä seuraavaan paikkaan, on jo ajatuksissaan jossain muualla. Ei kovin zeniä.

Olen yrittänyt ulkoisin toimin kuivaharjoitellen karistaa tätä oloa kintereiltäni oikeastaan koko aikuisikäni. Joko se on tähän asti ollut turhaa, tai sitten vuosien sinnikäs työ palkitaan nyt. Lepakot lehahtivat takaisin tapuliin, muumit ryntäsivät laaksoon, ja sen Ihmemaan myöhässä olevan kaniinin kello lakkasi tikittämästä. Olen löytänyt jonkinlaisen rauhallisuuden sisältäni. Pystyn vihdoinkin olemaan läsnä juuri tässä hetkessä. Katson miten Jarppi ja Ansku tanssivat, enkä odota seuraavaa paria lavalle. Laulavainen käpertyilee kainalossa, enkä hoputa häntä syömään iltapalaa. En mieti levottomana pitäisikö kutoa vaikka sukkapari samalla kun vain istun.

Nyt on vain se ongelma, että suorittaminen itsessään, ei saavutuksen vaan jatkuvan levottomuuden ja sisäisen tyytymättömyyden takia, on mitä ilmeisemmin ollut varsinainen motivaattorini moneen tekemiseeni. Kun se poistetaan, siis se tarve olla koko ajan suorituksen keskellä sisäänrakennetun kiireeni takia, olenkin yhtäkkiä varsin motivoitumaton moneen asiaan.

Tuijottelen lenkkareitani päivätolkulla. Miksi ihmeessä minun pitäisi mennä lenkille? Ihan oikeasti, olen lähtenyt viikkotolkulla päivä toisensa jälkeen lenkille ihan vain siksi, että käyn kisaa itseni kanssa siitä ehdinkö hikoilla pyykkikoriin kaikki lenkkipaitani ennen kuin olen jo pyykännyt ne jälleen puhtaiksi. En valehtele.

Kuka käskee lenkille? Aamuteeveen keventäjätäti? Kaikki minua hoikemmat ihmiset? Lääkäri? Entä haluanko minä itse lenkille? Ei aavistustakaan.

Enkä muuten pyykkää enää taukoamatta. Silittäminenkin on oikeastaan aika tylsää.

Enkä pelaa pasianssia. Enkä kudo, enkä tee palapelejä.

Enkä herää aamulla valmis tehtävälista päässäni hoidettavista asioista, työ-töistä, kotitöistä ja muista mukavammista intresseistä. Olla möllötän, ja myöhästelen joka paikasta, myös kivoista pakoista, koska unohdun möllöttämään.

Pelottaa, että en löydä elämästäni välttämättä riittävästi oikeita syitä motivoitumaan tämän nykyisen arkeni pyörittämiseen. Ehkä moneen asiaan kuitenkin löydänkin, nyt kun mietin niitä ilmeisen ensimmäistä kertaa ihan vain omasta näkökulmastani. Enkä sen keventäjätädin tai muun ulkoisen auktoriteetin.

Kuten lenkkeily. Vääntäydyin sunnuntaina lenkkipolulle, laiskasti. Liikunta tuntuu kuitenkin hyvältä lihaksissa, ilma tuoksuu puhtaalta ja metsä kirpeältä. Äänet ovat ulkona erilaisia. Lenkin jälkeen oma keho on tyytyväisempi ja viihdyn siinä paremmin.

Ehkä pitää hyväksyä se tosiasia, että en enää ole niin tehokas kuin aiemmin. Tai että minun täytyy aidosti motivoida itseäni vaikka lupailemalla palkintoja suorituksista. Aiemmin se ei ole minulle toiminut. Olen luullut että se johtuu huonosta itsekuristani. Ehkä se on myös johtunut siitä, että minun kohdallani suorittaminen ei ole koskaan pääni sisällä keskeytynyt vaikka joku asia valmistuisikin. Ei ole ollut olemassa mitään maalilinjaa jonka jälkeen olen hetken perillä, vaan olen heti ollut huolissani seuraavasta asiasta. Näin ollen palkinnon ajoittaminen johonkin tiettyyn etappiin on tuntunut epäloogiselta, turhalta, kun se ei ole ollenkaan vastannut sisäistä tunnetilaani.

Entä jos nyt yrittäisin rajoittaa syömistäni, tavoitteenani pudottaa painoa? Olen tutkaillut asiaa - jotenkin en nyt ihan niin helposti kuin ennen ole jo ajattelemassa että mitähän minä seuraavaksi söisin. Ja aamulla lähdin töihin vartin myöhemmin kuin yleensä, koska tein lapsille aamupalan, letitin hiuksia ja valikoin koulukuvausvaatteita, napsin vitamiinit ja omega kolmoset ja tein itselleni oikein hyvät eväät töihin. Vartin myöhästymiselläni oli se seuraus, että söin hyvin lounaalla.

Puhdistuskuuri.

2011-11-09T12:27:00.000+02:00

Tänään on ollut sellainen päivä, että katseeni on harhaillut vienosti lattianrajassa etsiskellen vaikkapa sopivaa maakuoppaa tai kivenkoloa, johon voisin käpertyä talviunta viettämään. Karhutkin kuulemma ovat jo alkaneet talviunensa, joten en yhtään ihmettele sisäisen kelloni hälyääntä.

Syksy on ollut erikoisen tiivistahtinen ja raskas. En kai missään vaiheessa ollut kuvitellut joutuvani tällaisiin tilanteisiin vanhempana, siis lapsen vanhempana, ja MLL:n poikkeustila-asioiden kanssa eläminen jatkuu vielä pitkään. Silti minulla on ollut samalla hirveä pakkomielle päteä, tehdä, ja pystyä kaikenlaiseen myös töissä. Ehkä se ei olisi ollut tarpeen tai oleellista juuri nyt, mutta en ole osannut olla muutenkaan. Ei siitä voi ketään muuta syyttää, enkä usko että lapset ovat valinnoistani varsinaisesti kärsineet menetettynä laatuaikana.

Lisäksi prosessi, jonka pintalaineita olen täällä käsitellyt nimikkeellä "ikäkriisi" on edennyt rytinällä. Pääni sisällä on tapahtunut iso muutos, jota kai voisi kuvailla suurinpiirtein sanoilla "vapautuminen" tai "aikuistuminen" tai "Manaaja IV". Nyt kun kävelen sisäisen sielunmaailmani walk-in-closet -tyyppiseen vaatekaappiin ja kiekaisen vaikkapa jod-la-da-di-dii, niin ainoa vastaus jonka saan on tukahtunut kaiku. Sisäinen kommentaattorini on poissa. Toivottavasti hän on matkoilla pitkään, jos ei jopa lopullisesti.

On kuulkaas hassua, kun voin ajatella jotain, mitä tahansa, ja kukaan ei välittömästi sano vaikkapa että
- "Miksi sun piti noin sanoa? Käyttäytyisit fiksummin."
- "Mitähän noi susta ajattelee?"
- "Oikeasti sun työsi on aivan tyhjänpäiväistä ja turhaa."
- "Ei sulla oikeasti ole raskasta, sä et edes tiedä mitä se on."
- "Ei äitien ole tarkoituskaan saada levätä."
- "Sun lapset on hemmoteltuja."
- "Kumma että sulla on aikaa maalata naama joka aamu, mutta ostat kaiken tarvitsemasi kaupasta valmiina."
- "Kaikille ei ole suotu niitä vaihtoehtoja kuin sulle."
- "Sinä et ole tärkeä."

Alkuunsa puhdasta euforiaa aiheuttanut vapaaliidon tunne on nyt paljastanut myös kummallisia puolia itsestään. Suhtautumiseni kaikkeen on tuoretta, tapaan elämäni ihmiset ja asiat kuin ensimmäistä kertaa.

Ihmettelin viikonloppuna mm. lapsiani. Keitä ovat nämä keskenkasvuiset huomionkipeät otukset, jotka seuraavat minua kädet ojossa kimittäen? Miksi näitä pitää halata? Mutta ei hätää, normaali äidinrakkaus löytyi sitten ihan luonnostaan. He ovat oikeasti tärkeitä ja ihania ja ihmeellisiä, ja saavat haleja ihan riittävästi. Ja opetin nuorimmaiselle miten sukka parsitaan.

Liikutuin myös kyyneliin asti ajaessani pitkin moottiritietä. Kun se on niin hienoa, että on niin hyvin järjestetty liikenne ja sileä asvaltti.

Ulkoisesti elämäni ei ole mullistunut yhtä paljoa. Olen edelleenkin keski-ikäistyvä, ylipainoinen ja iholtani pintakuiva. Eivätkä nämä asiat ole erityisemmin lakanneet harmittamasta.

Maanantaina koin jonkinlaisen antikliimaksin syötyäni liikaa creme fraicheen taitettuja jauhelihapihvejä. Mahaa kivisti, sappinesteet (kuvitellut sellaiset, sappeni sanoi sopimuksen irti jo männävuosina) kihosivat suuhun ja olo oli kivuliaan pinkeä. Asialla ei tietenkään ole mitään tekemistä jo henkilökohtaisesti aloittamani pikkujoulukauden kanssa, mutta aloitin kevennetyn marraskuun, hieman jälkijättöisesti. Piparipoika, joka muuten seisoo nyt vallan valheellisissa jalansijoissaan, tarvitsee etumatkaa. Ja minä en tarvitse lisää suklaata.

Paluu tulevaisuuteen.

2011-11-03T16:38:00.000+02:00

Onpa ollut kiire. Huomaan sen siitä, että syön neljässä päivässä puoli kiloa suolapähkinöitä siksi, että olen liian kiireinen sheikkaamaan nutrilettia jota olin ajatellut syödä työpisteeltäni lounaan sijaan. Tai siitä, että käteni on koko ajan herkemmässä ojentumaan keskisormiojennukseen moottoritiellä kun joku yrittää ohittaa minut oikealta. Inhoan moottoritiellä oikealta ohittajia varmaan enemmän kuin Mikko Alataloa ja Kike Elomaata yhteensä. Tai siitä, että koen henkilökohtaisena loukkauksena sen, että sulatejuusto on vastahakoinen siirtymään purkista valkokastikkeen syövereihin, en millään malttaisi odottaa. Tai siitä, että en ehdi harkita uudelleen sulatejuuston käyttöä lasagnessa, ja lopputulos on keskinkertainen.

En myöskään ole ehtinyt ostaa uusia lenkkareita, joita vasen kantapääni vaatii jo hermojaraastavalla intensiteetillä. Jos minulla olisi käyvät lenkkarit, varmaankin ehtisin kuitenkin lenkille. Tai ainakin juoksisin hyvin-hyvin nopeasti, koska sehän on klassinen tapa matkustaa ajassa taaksepäin. Ainakin AkuAnkassa. Siitä olisi hyötyä, voisi käyttää saman ajan moneen kertaan.

Mutta kyllä minä varmaan ehdin taas piakkoin tännekin miettimään elopainoni syntyjä syviä. On vähän ikävä tätä ulottuvuutta. Ja vyötäröä.

Just on time.

2011-10-24T15:06:00.001+03:00

MLL:n syntymäpäivä lähestyy. Muistoissani lehahdin taas tuolla vuosien takana. Muistelin silloista leipomisurakkaani, kaikenlaisia järjestelykiireitä liittyen isäni syntymäpäiväjuhliin, pinnasängyn kasaamista, neuvolassa ravaamista raskausmyrkytysepäilyn takia, ja tulin ajatelleeksi, että onneksi kaiken sen kiireen keskellä ehdin kuin ehdinkin synnytyslaitokselle nippa nappa sopivasti ennen tytön syntymäpäivää. Hyvä etten siinä kiireessä myöhästynyt. Olisihan se noloa tunnustaa tyttärelle, että äiti ei ehtinyt synnyttämään syntymäpäivänä, vaan vaikka vasta pari päivää jälkikäteen.

Sitten mietin, että ehkä ei kannata kertoa tällaisia ajatusjuoksujani ääneen. Ja että pitäisiköhän minun sittenkin tummentaa hiusväriäni hitusen.

Jos en olisi niin harkitsevainen, sanoisin että Sukkahousut.

2011-10-21T14:42:00.000+03:00

Tuo otsikko on se hakusana, jolla tänne useimmiten eksytään. Tervetuloa!

Jälleen ehdin aamusella, harkintakykyni herätessä ennen tuhottoman työllistettyä organisointikykyäni, juuri ja juuri ajatella, että nyt kyllä vietän oikean zen-viikonlopun. Syön harkiten ja kevyesti, liikun huolella ja venyttelen itselleni ainakin viisi senttiä pituutta lisää joka ulottuvaissuuntaan, joogaan, tutustun johonkin uuteen lajiin ja lasken ylöskihahtaneen verenpaineeni normaalilukemiin. Ja tietysti hivautan myös järeätä ja tasapainoisen vakaata elopainoni kilon pari alakanttiin aivan vaikka vain vaihtelun vuoksi.

Ja tokihan tällaiseen puhdistavaan viikonloppuun voi laskeutua jo perjantaina, vaikka vain ajatuksen tasolla.

Joku muukin oli ajattelevainen, ja toi minulle ihanan kauniin tuoksuvan pullan aamukahville. Itkuhan siinä meinasi tirahtaa, kauniin ajatuksen aiheuttamasta liikutuksesta ja elämän divaanillisesta vertauskuvallisuudesta ja yhtäkkisen tarkoituksen löytymisestä ripulinkirjavan arjen keskellä, mutta olisinko alitajuisesti myös itkenyt sitä että tajusin jo siinä viekoittelevassa sisäänhengityksessä koko zenin vaipuneen jälleen tavoittamattomuuden taivaanrannan taa?

Ja sitten huomaan, että minut on parisuhteellisuuden nimissä jälleen houkuteltu lupautumaan nauttimaan noiden nykypäivän viikinkien, gladiaattoreiden, miehisyyden huipentumien, jääkiekkoilijoiden seurasta kaikilla aisteillani aivan siihen vierasaition pleksin taakse. En näe mitään syytä kieltäytyä, etenkin kun iltaa voi jatkaa kahdenkeskisen illallisen merkeissä. Amarillossa on burgerviikot, sen lisäksi että sieltä saa hyvää ruokaakin. Ja ihan kelvollisia margaritoja.

Ja joku aivan infernaalinen saatanan kätyrin suunnitelman lopullinen toteuma täytyy olla se, että jostain syystä koodia kirjoittaessani aina kun minun pitäisi näppäillä merkki ">" painankin joka kerta sekä oikealla että vasemmalla pikkurillilläni shift-näppäintä, aiheuttaen kuvaruudulle - kas, en yhtikäs mitään - jonka jälkeen tuskastun, ja näppäilen esim. Z, <,_, - (sama auditiivisesti %&¤).

Enkä muuten ole ammattikoodari, mutta näköjään sitä suostuu leipänsä eteen tekemään lähes mitä tahansa. Ja tämä ei suinkaan ole hienovarainen vihje siihen suuntaan, että odotan yhteydenottoa joltain XL-himottariin erikoistuneelta aikuisviihdemedialta.

Kaiken kaikkian zentaivutukseni alkaa kallistua sille suunnalle, että kurottelen illalla vuoroin sekä vaalean ja pirskahtelevan että tumman ja tanniinisen suuntaan arpoen kumpaa alkaisin. Saatan myös omistaa elämäni ja vartaloni tieteelle, ja toistaa viime viikkoinen esperimenttini, jossa pyrin empiirisesti todistamaan, että ei ole mahdollista syödä liikaa creme bruleeta. On mahdollista, että kokemani hartiapistoksen tunne sekä liikunnallisten toimintojen tilapäinen mahdollistumattomuus olivat täysin sattumanvaraisia ilmiöitä, joilla ei ole suoraa vaikutusta nautitun kermavalmisteen määrään (6 dl).

Ei kultainen nuoruus jää mummolaan.

2011-10-18T08:33:00.002+03:00

Note to myself: Ei pidä tehdä meikkiä/katsoa läheltä peiliin syysaamun kuulaassa valossa. Kohdevalaistu ahdas vessa sensijaan on oikein hyvä tähän tarkoitukseen.

En ole satunnaisista erheistäni huolimatta päästänyt ikäkriisiäni ryöpsähtämään uudelleen pintaan, vaan pidän tämän hämmentävän tietoisuuden kirkkaan kynttilän tiukasti vakan alla. Ienrajojeni noustessa entisestään opettelen hammasta purren hyväksymään sellaiset ajatuspolut, joissa muistelen itseäni 20-25 vuotta sitten ja näen sieluni silmin itseni nuorena, hehkeäihoisena, varreltani sorjana, ja samalla kirpaisevasti tajuan, että nämä ovat nyt sitten niitä muistoja. Kuin katsoisi vanhaa suomifilmiä (Heidi Krohn & Pentti Siimes käyvät tässä aivan hyvin, ei tarvitse olla Ansa & Tauno). Yhtymäkohtia nykytodellisuuteen on sekä ajatusjuoksussani että SF-klassikoissa joka tapauksessa huomattavan vähän.

Olen syönyt taas viikonlopun kuin viimeistä päivää - en edes varsinaisesti toden teolla suklaata vaan ihan oikeaa ruokaa. Paahdettuja juureksia, nautaa, kanaa muikeassa marinadissa, puikulapottuja, omenapiirakkaa, porkkanaleivoksia, pitsaa, kaikki itse tai läheisten pieteetillä valmistamia. Niin ja kinuskikastiketta. Sellaista pehmeää, sitkasta ja täydellistä. Aavistus voin makua.

Ruoasta tulee niin lämmin ja hyvä olo. Nykyään en enää ylensyö ruokapöydässä vaan pärjään hieman pienemmällä annoksella kuin ennen, mutta otan vahingon takaisin sitten moninkerroin välipalojen määrässä.

Olen oikeastaan hieman pöyristynyt käytöksestäni. Mahdollisesti myös hieman pyöristynyt, mutta ei puhuta siitä nyt.

Pöyristyessäni aina ihmettelen, kuka käsittämättömän röyhkeä yksilö on se, joka surutta mättää kitaansa kaikkea herkullista samalla kun toinen sivupersoonansa laiskasti miettii että oho, voisi kai sitä jotain taas painonhallinnasta avautua vaikkapa blogissa. Eihän tässä ole mitään tolkkua; miksi yhden hedonistin synnit pitää kantaa iloisina kiloina kaikkien meidän muidenkin hartioilla? Ja lanteilla, vyötäröllä, alaleuassa jne.

En minä toki ole vain syönyt. Olen myös palannut lenkkipolulle, tositarkoituksella. Tein jälleen sykemittarini määrittelemän kuntotestin. Aiemmin tulos on kertonut, että olen kuntotasoltani joko keskitasoa tai jopa alle. Viimeisin alle-keskitason-lukema tosin aiheutui samanaikaisesta mobiilipäätelaitteen käytöstä - luulisi, että näin tottuneena juoruilijana pieni puhelinkeskustelu ei haittaisi tahtia, mutta ilmeisesti se kuitenkin haittaa. Nyt kun keskityin vain ja ainoastaan pistämään tossua toisen eteen, kuntotestin tulos oli ensimmäistä kertaa kirkkaasti YLI keskitason.

Tästä suunnattomasti ilahtuneena määritin kuitenkin kuntotasokseni pelkän keskitason, ja olen hyvin motivoituneena liikkunut täsmälleen tuon kunto-ohjelman verran tai jopa hieman yli siitä lähtien. Yllättävästi olen saanut myös lenkille seuraa tyttäristäni. Nyt kun en ole enää aivan rapakunnossa, pystyn jopa juttelemaan ja hölkyttelemään yhtä aikaa. Täysin absurdi ajatus vielä vuosi sitten.

Mainio näkyvyys.

2011-10-07T22:27:00.000+03:00

Elämä on kovin mukavaa, kun saa vihdoin perjantaina taiteltua viisipäiväisen työviikon siistiin pinkkaan ja sujautettua pinkan vaikka sohvatyynyjen väliin unohduksiin. Unohduksen upottavuutta voi varmistella lasillisella tai kahdella ei niin pirskahtelevaa, vaan yllättävän tasapanoista espanjalaista rypälejuomaa. Katson boksilta kaikkea leppoisaa kotimaista viihdettä, mm. ihanaa Olavia Pesosen Luumun roolissa.

Kesäloman jälkeen viikko toisensa jälkeen on vyörynyt ylitseni aika musertavina, ilman levähdystaukoja. Rock-henkinen viikonloppukin oli hieman liian lyhyt, ja hieman liian ahtaaseen aikaikkunaan ahdettu. Palautumisaika oli puutteellinen, vaikka hauskuudesta ei tingitty.

Voin olla hienoisen ylpeä siitä, että en ole romahtanut, vaan olen jaksanut, kiroillut ja kiukutellut, ja jaksanut kaiken välttämättömän. Olen jaksanut ehkä juuri siksi että olen kiroillut ja kiukutellut ääneen, sisäänpäin kääntymisen sijaan. Tai ehkä olen ajatellut niin, että jos jokin asia minut saisin luhistumaan, sen täytyisi olla MLL:n taannoinen hankala terveystilanne eikä mikään vähäpätöisempi, kuten työ.

MLL:n kanssa luovittiin jo hieman väljemmille vesille, ja kun sen lisäksi olen päättänyt hampaat irvessä selvitä itselleni asettamistani tavoitteista kunnialla, se on kyllä ihan oma vikani enkä tunne töissä oikeutusta henkiseen itkupotkuraivariin kuin ihan joskus harvoin hetkellisesti.

Nyt pitäisi kuitenkin mahdollisimman pian osata alkaa suhtautua päivätyöhöni jälleen ihan normaalina asiana. Sellaisena päivittäisenä jatkumona, jonka lomassa pystyy järkevästi syömään ankeita eväitä tai vaikka poikkeamaan lounaalle. Viikkoihin en ole ehtinyt joko ajoissa lounaalle, jos lainkaan. Tai sitten en ole ehtinyt ottaa lounasta mukaan, hakea sitä lähimarketista, tai käydä yleensäkään kaupassa yhtä aikaa harkintakykyni ja suunnitelmallisuuteni kanssa.

Säät eivät ole hellineet syksyistä lenkkeilijää, jos ei ole kellokaan tiristellyt ylimääriä tunteja vuorokausiini. Niin, ja onhan minulla jo viikon kestänyt pistävä mykoplasmaa vinkeästi muistuttava kurkkukipukin. Eli ei, en ole lenkkeillyt kuin viimeksi sunnuntaina. Ehkä huomenna, jos pyykinpesulta raaskin.

Olen huomannut muutaman hassun asian. Kuten sen, että murteita arvostetaan aivan liikaa. Eräs tapaamani ihminen, jolla on tunnistettavan leveä pohojalainen puheenparsi, ihmetteli miten pääkaupunkiseudulla hänen puhetyyliinsä suhtauduttiin ihailevasti; ”kuulostat niin rehelliseltä ja juurevalta, eihän murteella voi valehdella!” Mietimme yhdessä, ovatkohan helsinkiläiset koskaan tavanneet esimerkiksi ketään savolaista.

Myös omaa murrettaan voi arvostaa kovin paljon. Sitä voi jopa kuvitella käyttävänsä valuuttana. Kun pyydän anonyymiä henkilöä ”ex” kuljettamaan lastaan lääkäriin tai harrastukseen, olen toki aivan otettu siitä, että vastaukseksi saamani pahoitteleva tekstiviesti on kirjoitethu hoon päälhe murthaen. Tämähän korvaakin kaiken.

Lapsen kuljettaminen eri lääkäreihin keskimäärin kahdesti viikossa pääsääntöisesti normaaleihin toimistoaikoihin siten, että lapsi on 30 kilometrin päässä sekä toimistosta että lääkäristä, on kuulkaas mielenkiintoinen yhtälö normaaliin työaikaan yhdistettynä.

Minun ongelmani ei ole työnantajani, joka on tilanteessa reilu, joustava ja ymmärtävä. Ongelmani on kello, joka ei ole reilu, joustava eikä ymmärtävä, vaan väittää, että viidenkymmenen tunnin työhön kuluu vähintäänkin neljäkymmentä tuntia, ja se pitäisi ehtiä tehdä viikossa. Tällä menolla en ole toimistossa neljääkymmentä tuntia viikossa, koska olen osan niistä autossa tai lääkärissä lapsen seurana. En työskentele myöskään iltaisin, koska silloin esitän mahdollisimman uskottavasi täysipäistä äitiä kahdelle eri ihmisyksilölle sekä puolipäistä kotiopettajatarta niistä toiselle. Sellainen nukketeatteri edellyttää, että minun tulee olla läsnä ja kädet vapaana. Öisinkään en työskentele, vaan nukun, luojan kiitos.

Nään muuten tosi kiinnostavia unia. Viime yönä onnistuin jopa päihtymään unissani. Ei krapulaa!

Olisi kuitenkin mukavaa, että lasteni isä osallistuisi lisääntyneisiin käytännön järjestelyihin omalta osaltaan.

Verrattuna siihen aikaan kun lapsemme olivat pieniä, olen kuitenkin parantanut asetelmiani. Välitön läheisverkostoni, joka siis tarvittaessa auttaa arjen käytännön organisoinnissa, on kasvanut nollasta yhteen. Näin jälkeenpäin ajatellen harmittaa, etten keksinyt pitää ajokortillista ja luotettavaa salarakasta tallissani jo vanhemmuuteni varhaisina vuosina. Tuskinpa eksäni olisi asiaa edes huomannut muilta kiireiltään. Eikä se varmaan olisi ollut edes suurin ongelmamme.

Mutta ei se mitään, onhan lasteni isä niin herttainen vesseli, että minua väkisinkin hymyilyttää kun luen hänen poikamaisen hellyttävää selitystään siitä miksi nyt oli niin hankala järjestää aikatauluja. Tokihan hän hyvää tarkoittaa. Ei vain juuri nyt mitenkään pysty, koska se olisi hankalaa. Onhan se hankalaa ensi viikollakin, ja oikeastaan nämä ovat niitä elämän ruuhkavuosia, jolloin aika ei mitenkään meinaa riittää mihinkään, mutta eihän se tietenkään sitä tarkoita, etteikö lapset olisi hänelle tärkentä maailmassa.

Mutta nyt riitti valitus tästä aiheesta, tällä kertaa.

Ikäkriisinikin on kääntynyt hyväksynnän puolelle. Nyt ymmärrän, että en ole kokenut kaikkea tätä selittämätöntä paniikkia turhaan. Suhtautumisessani asioihin on oikeasti tapahtunut iso muutos, ja sen muutoksen tajuaminen ja hyväksyminen on selvästi ollut kriisin suuruinen asia. En oikeasti ole nuorempana naisena osannut kuvitella joskus suhtautuvani elämään näin kuin nyt teen. Olen luopunut joistain asioista ja saanut uusia tilalle.

Tai oikeastaan olen luopunut monesta turhasta sermistä ja tilanjakajasta, ja saanut tilalle enemmän tilaa ja avaruutta ajatuksiini.

Ne aamut meidät imee vain kuiviin.

2011-10-04T10:41:00.000+03:00

Painoni on ennallaan.

Olisi kamalan kiva ilmoittaa täällä suurieleisesti jotain muuta, mutta ei, en pysty.

Toisaalta näytän ihan hyvältä, joten piruakos sitä painoa joka aamu itkemään.

Olen kyllä vaappunut uuden elämän kynnyksellä useasti viime viikkoina. Erityisesti viikonloppuna, kun minun piti notkua nelisen tuntia vaatekaupoissa. Turhauttavaa puuhaa. Valinnanvaraa olisi kovin paljon enemmän, jos en olisi näin yläpainoinen.

Olin lupautunut kuljettajaksi joukolle teini-ikäisiä tyttöjä, ja odottelin heitä kaupungilla palaamaan seuraani viihdykkeidensä äärestä. Siksi siis kidutin itseäni vaatekauppa-angstilla.

Tähän kuljetuspestiini liittyi pari hassua huomiota.

Ensinnäkin, näin skenaarion elämäni seuraavista vuosista. Lapseni ovat ajokortittomia vielä vuosia, asumme hornan kuusessa, siis kaukana kaikesta sivistyksestä, viihteestä puhumattakaan. Lisäksi olen turkasen hellämielinen. Kuinka monena viikonlopun tuntina tulenkaan notkumaan jossain McDonaldissa tai muussa ei-ikärajattomassa kohtauspaikassa kuunnellen loputonta, loputonta sokerin myötävaikuttamaa aivotonta hirinää? En ole nuoruudessani ollut kovin usein juoppokuskina, mutta voin vakuuttaa - tunne on aivan sama. Niillä muilla on hillittömän hauskaa ilman näkyvää syytä, ja itse et mitenkään pääse tunnelmaan. Ja ne muut ovat kadottaneet täysin ajan- ja suhteellisuudentajunsa.

Toiseksi, kun seisoskelin mäkkärin kulmalla 14 ja 15 vuotiaan tytön kanssa, satunnainen n. 16-17 vuotias uskalias poika lähestyi minua parhailla hurmauselkeillään. Siis kumartui puoleeni söpoilevästi, hymyili sellaista koiranpentuhymyä anovasti, ja oli sanomassa jotain. Mahdollisesti aloittamassa laulunlurituksen. Spontaani reaktioni oli nauraa ääneen. Myös tyttäreni kaveri nauroi. MLL ei nauranut, vaan mulkoili minua vihaisesti. Sen pojan kaverit nauroivat. Voi parkaa. Mietin kumpaa hän enemmän tilanteessa säikähti, nauruani vai naururyppyjäni.

Mutta takaisin pääasiaan, eli vaatteisiin. 10+5 järjestelmäni rapautui syyskuun aikana hieman koska ostin yhden uuden neuletakin ja kaksi neulepuseroa. Eli käytössäni olikin oikeastaan 12+6 yläosaa. En missään vaiheessa päässyt siihen asti, että olisin karsinut määrän napakkaan 10+5 maksimiin. Olisi pitänyt. Lisäksi minulla oli pari täysin liian kesäistä viritystä näpeissäni. Nämä poikkeamat säännöistä loivat sen illuusion, että oikeastaan minulla olisi oikeus tarvittaessa käydä myös vaatekaappini syvemmissä kerrostumissa löytöretkeilemässä.

Paha, paha virhe.

Kun siihen löytöretkeilyyn sortuu, siis aloittaa aamulla "täydellisen vaatteen metsästyksen", tilanne ryöstäytyy käsistä. Sovittelin yhtenä aamuna eri paitoja, puseroita, toppeja ja jakkuja 40 minuuttia + alaosat, rintaliivit ja kengät. Paniikkini kasvoi minuutti minuutilta - olen myöhässä - näytän tässäkin ihan kamalalta - pitäisikö tämän kanssa vaihtaa toiset farkut - pitäisikö minun löytää jotain jonka kanssa voi pitää suoria housuja - nämä rintsikat näkyy läpi liikaa - mahan vararengas pullistuu jos laitan nämä housut joten pitää löytää paita joka luo optisen harhan vyötärölleni - tämä paita on liian lyhyt farkuille, mutta ehkä hame sopisi - haluan laittaa saapikkaat, eikö minulla muka ole YHTÄÄN MITÄÄN mikä käy saapikkaiden kanssa - entä jos laitan riippuvat korvikset, sitten pitää ehdottomasti olla yksinkertaisempi kaulus jne.

Muistaakseni se, mihin lopulta päädyin oli jotain alkuperäiseen 10+5 sortimenttiin kuuluvaa. Farkut, musta toppi ja harmaa neuletakki, luulisin. Todella innovatiivista ja vaivan arvoista.

Ei ikinä enää tuollaisia aamuja.

Lokakuun vaihtuessa tein uudet valinnat huomattavalla mielenlujuudella.

Ruoasta. Se on muuten hyvää. Olin oikein kiltti äiti kun leivoin sunnuntaina korvapuusteja.

"Vaan kaikki menee toisin joku päättää mua paremmin…"

2011-09-23T16:56:00.002+03:00

Olavi *huokaus*

Kadonneen seksikkyyden metsästys jatkuu. Voiko olla, että ikäkriisini on loinen, tai jonkilainen vampyyrilepakko joka on minut kuiviinimettyään vaihtanut isäntäeliötä? Jakautunut kuin ameeba (tai se juttu joka jakaantuu, olikohan se ameeba?), ja vaivaa nyt jo entistä laajempaa väestöryhmää? Tai että se on valinnut isännäkseen lihaa ja verta olevan keski-ikäistyvää naisen sijaan astetta vetreämmän valitusmenettelynkäsittelyprosessin C12.8?

Toivottavasti olen saavuttanut matkan varrella edes kohtalaisen immuniteetin ikäkriisiä kohtaan. Ainakin tänään minusta tuntuu siltä, että olen väsynyt, ryytynyt, ja hieman kyllästynyt, mutta se ei eritysesti liity ikääni.

Ajanpuute on vaivannut arkeani kroonisesti edelleen. Olen vakavissani miettinyt, että entä jos en nyt oikeasti ehdi liikkua, aloittaisinko sen takia itseni ruoskimisen sittenkin ruokavalion suunnasta.

Ja sitten mietin, että voisin aloittaa sen vasta viikonlopun jälkeen. Että nyt ensin rauhoitun, en hermoile liikunnan tai ruoan suhteen, aloitan sitten maanantaina levänneenä ns. puhtaalta pöydältä, kun olen ensin syönyt sen tyhjäksi.

Vaan mitä tapahtuikaan? Eilen illalla, kun olin armollisesti antanut itselleni vapaata aikaa puolitoista tuntia, lösähtänyt sohvaan ja surffaillut hetken onnen kultamaassa eli internetissä, tapahtui kummia. Tunsin oloni kärsimättömäksi. Vaihdoin lenkkereihin ja suikahdin lenkkipolulle kävelusauvojen kanssa. Tunsin edelleenkin itseni kärsimättömäksi, ja päädyin juoksemaan sauvat kädessä. Urheiluliivien sijaan minulla oli näppärät pop-up-rintaliivit, mutta sekään ei taltuttanut himoani saada laajoihin keuhkoihini entistä enemmän viileää syysilmaa. Onneksi oli pimeää.

Enkä minä sitä paitsi aio viikonloppuna edes rauhoittua. Päinvastoin. Suuntaan rock-henkisempien ystävieni kanssa johonkin sattumanvaraiseen Suomen kaupunkiin jonka väkiluku mahdollistaa riittävän variaation musiikki- ja anniskeluravintolojen kirjossa. Muutoin kohteen valintakriteereiksi riittää sopiva välimatka kodin ja hotellihuoneen välillä. Emme toistaiseksi ole onnistuneet tekemään huonoa reissua, vaikka kerran kävimme Kajaanissakin. Elämykselliseksi matkailumme tekee lähinnä se, ettei mistään kuulu sanaa "äiti" sellaisella äänentaajuudella että siihen pitäisi reagoida.

Kohtuutonta seksismiä.

2011-09-20T19:59:00.000+03:00

Eilen olinkin sangen hökäle, ja postasin ajatukseni maailmalle ilman otsikointia. Kiitokset kuitenkin kaikille uuden elämänsuuntani määrittämiseen osallistuneille!

Mutta kuulkaas naiset (oletan, että olette naisia, vaikka suotakoon se vapaus että ette olisi, ja oikeastaan vastustan turhaa lokerointia), ihan tosissanneko ehdotatte että tämä kuvitteellinen nettipersoona, joka on muutenkin vailla päätä ja häntää mutta sitä keskiosaa löytyy vastaavasti hieman enemmän, SEKÄ lisäisi liikuntaa ihan vain vaikka vähäsen, ETTÄ vähentäisin suklaata ihan vain pikkasen, ja tekisin tämän kaiken kaiken KOHTUUDELLA? Jos olisin antanut itselleni luvan käyttää leipätekstissä hymiöitä, niin voisin laittaa sellaisen tuon sanan "kohtuudella" jälkeen.

Valitettavasti en edelleenkään pysty hyödyntämään "vähän sitä ja vähän vähemmän tätä, aina muistaessani" - lähestymistapaa. Tarvitsen selkeän painopisteen toiminnalleni, ja mielellään sellaisen joka ei sijaitse keskivartaloni alueella. Eli jostain on selkeästi aloitettava, pelkkä haahuilu aiheen äärellä ei tuota tulosta tai tyydytystä hyvästä yrityksestä. On rynnättävä suinpäin yhden asian kimppuun kerrallaan, ja nujerrettava vastarinta päämäärätietoisesti. Yritän siis päättää aloitanko ruokatavoistani vai liikunnasta. Kumpikin on hieman kesannolla. Ehkäpä teidänkin vaakanne kallistui kuitenkin vähän enemmän liikuntaan, kuin ruokavalioon?

Olin tänään mukana tilanteessa, jossa toisilleen ennestään useassa tapauksessa ventovieraat ihmiset, jotka käytökseltään ja habitukseltaan edustavat yhteiskuntamme järeää vastuutakantavaa ja verollepantavaa aikuisväestöä, keskustelivat älykkäitä ilmeitä vähintäänkin imitoiden aihepiirien "hakemukset", "lomakkeet", "virastot" ja "viranomaispäätökset" maisemissa. Asioiden vakavuudesta, jähmeydestä sekä virastopölyisestä luonteesta huolimatta keskustelu kääntyi kerta toisensa jälkeen siihen, että tämä suunnittelemamme asia ei tietenkään toimi jos asiaa ei saada vaikuttamaan riittävän seksikkäältä. Tätä termiä toistettiin suusta suuhun, nyökytellen ja kahvia hörppien. Ottaisitteko vielä yhden Pims-keksin? Ongelma on siis seksikkyyden puute, ei pykälä 358.12, tai sen alaklausuuli 4. Miten ihmeessä me tämä ratkaistaan, miten me tehdään tämä hanke seksikkääksi?

Ostetaan salonkikelpoinen adjektiivi tai parikin, myös käytössä kuluneet huomioidaan! Vaihdossa annetaan sukkanauhaliivit sekä Scandinavian Hunksien poliisiunivormun housut tarranauhakiinnityksellä.

2011-09-19T16:06:00.000+03:00

No niin, elämä on takaisin ruodussaan. MLL:n tilanteessa on vähintäänkin suvantovaihe, ja olen niin iloinen kuin äiti vain voi olla. Ongelmia on edelleenkin, mutta lievempiä, ja nyt on jotain edistystä niiden hoitamisen tavassa.

Voin siis palata takaisin peruskysymysteni äärelle. Niitä on useita. Tässä blogissa keskityn siis pintakerroksiani ja niiden keskinäistä etäisyyttä kosketteleviin kysymyksiin. Kuten:

Paino: Entisellään. Huojun edestakaisin 95 ja 96 kilon välillä. En sen korkeammalla, juurikaan.

Suklaa: Entisellään. Olen turvautunut suklaan turruttavaan lohtuun useasti viime viikkojen aikana, ja salakavalasti se on kovertanut itselleen poteron ruokavalioni keskiöön. Tarvitse strategian! Kuten "ei suklaata", tai "suklaata kerran viikossa", tai "syön pelkkää suklaata kunnes unohdan mm. nimeni", ja vastaavasti muutkin asiat menettävät merkityksensä.

Ruoka: ks. Kohta "Suklaa"

Vaatteet: 10 + 5 systeemini toimii hämmentävän hyvin. Nykyään, vaikka päättäisin että saan johonkin erityistilanteeseen poiketa syyskuuksi valitsemistani kymmenestä + viidestä yläosasta, päädyn lopulta kuitenkin valinnassani juuri niihin. Säästän paljon aikaa ja hermoja, ja vaatekaappikin on melko hyvässä järjestyksessä.

Piristin valikoimaa kahdella uudella tarpeellisella työasulla; harmaa villatakki, juuri sellainen josta olen aina unelmoinut, ja näppärä musta 3/4 hihainen neule joka sopii hyvin uusien harmaiden työhousujeni kanssa. Mitä värien ilotulitusta tämä syksy onkaan. En siis vieläkään ole tämän sinumpi blondiuteni kanssa, vaikka olen nyt jo todella tyytyväinen niihden hunajapupumaiseen sävyyn.

Tein myös innovaation: uusien suorien housujeni vyötärökaistaleessa ei ole vyönlenkkejä, mutta sen sijaan pienet lärpäkkeet, joissa napinläpi, ja kaksi valinnanvaraista nappia. Olen aina pitänyt tällaista puhtaasti tyylillisenä koristeellisena yksityiskohtana. Mutta kas, kun siirsin toiselta puolen napin astetta ulommas, housujen napakkuus ja istuvuus riittävän ylhäällä horisontissani parani huomattavasti! Hämmästyttävä kokemus. Vähän kuin ajaisi autolla, ja miettisi että olisi tosi näppärää, jos samalla määrällä kaasua pyörät pyörisivätkin vinhempaan tahtiin ympäri. Ilmeisesti päähäni lykätty vetyperoksidi on nyt syöpynyt aivoihin asti.

Liikunta: Voitteko kuvitella, tämä käsite, liikunta, on nyt noussut näiden edellämainittujen asioiden rinnalle. Jos en ehdi lenkille, kaipaan sitä. Ja sitten kun taas ehdin, pidän siitä. En ole kokenut tätä tunnetta koskaan aiemmin.

Nyt olen kyllä vähän löysäillyt. Ensin ajattelin, että löysäilen koska nutraan hieman. Se alkoikin oikein hyvin.

Sitten löysäilin, koska en ehtinyt käydä lenkillä (oikeasti, minulla on kaksi lasta, ja jos toinen on sairaalassa ja toinen kotona, menee kaksinkertainen aika tilanteen havainnoimiseen). Enkä muuten nutrannutkaan siinä vaiheessa, vaan söin mm. sitä suklaata. Nyt sitten ihmettelen pitäisikö alkaa juosta enemmän vai syödä vähemmän.

Tehdäänkö äänestys? Pitäisikö minun ensi töikseni:

A) Pistää ruokavalioni ojennukseen ja karistaa suklaa kannoiltani? (sis. mm. kohdat oikean ruoan syöminen, kaloreiden tarkkailu esim. kiikaria tai salakuuntelulaitteita hyväksikäyttäen)

VAI

B) Kiihdyttää tahtia lenkkipolulla?

Ihan näin niinkuin objektiivista näkökulmaa asioihin kaipailen.

Flight plan.

2011-09-12T16:33:00.002+03:00

Jos olen joskus aiemmin valittanut kiireestä, en ole vielä silloin tiennyt mistä puhun. Oikeastaan viime päivät, tai jälkeenpäin ajatellen viikot, olen kokenut kiireen kiertyvän ympärilleni koko ajan tiukkenevana spiraalina. Olen oppinut myös turvautumaan siihen, jotenkin kai luullen, että jos minulla on kiire, olen pikemmin perillä siinä hetkessä jossa asiat ovat lopulta paremmin.

Ja vaikka asiat eivät vielä ole hyvin, ei minua varmasti ollenkaan lohduttaisi se, että hoitaisin työni huonosti tai en ehtisi laittaa ruokaa tai ripsiväriä. Yritän muistaa kaiken, en pysty järkevästi päättämään mistä kohtaa hellittäisin, ja olen hukannut avaimeni ja kännykkäni ainakin 22 kertaa kolmen vuorokauden aikana. Sen lisäksi akku loppuu koko ajan, koska en ilmeisesti enää tiedä miten se ladataan.

MLL:n terveysongelmat jatkuvat, ja vaikka kuinka haluaisin, en pysty poimimaan kaikkia vaikuttavia asianhaaroja käsiini, aukomaan turhia solmuja tai yhdistämään karanneita langanpätkiä toisiinsa. Yritän kyllä taukoamatta. Yritän myös kovasti tajuta sen, että tämä ei ole ensisijaisesti minun polkuni kulkea, tämä on hänen elämäänsä. Olen kuitenkin mukana, mahdollisimman lähellä ja aina saatavilla. Ja tiedän tietysti tämä menee ohi, helpottuu, ja tämän kanssa voi elää.

Eilen löysin itseni Lidlin pihasta klo 18.06 ihmettelemästä miksi ovi ei aukea. Tökötin siinä kaupan edessä jääräpäisesti pullollani adrenaliinia, ja otin kerran toisensa jälkeen askeleita kohti automaattiovea - turhaan. Ystävällinen kanssaihminen, joka oli antanut partansa kasvaa ehkä n. 30 vuotta ja näytti kantavan maallista omaisuuttaan mukanaan erinäisissä nyssäköissä, kertoi sitten minulle että liike on jo mennyt kiinni tältä päivältä. Näin kuvajaiseni kaupan ikkunassa - suihkunmärät hiukset, raivoisa ilme, auki lapattava tribaalikuvioinen fleecetakki, vaaleanpunaiset crocsit. Olin hiljaa kiitollinen siitä, että olin jossain vaiheessa muistanut vaihtaa aamutakin pois, mutta en oikeasti siltikään uskonut, että minä olin meistä kahdesta keskustelijasta se fiksumman oloinen.

MLL:n isä näytti ihan koomaiselta puutarhatontulta. Sillä oli sellainen nuorekas pipo. Ehkä en ole ikäluokkani ainoa, jolla on sisäisiä ristiriitoja ikäimagonsa kanssa. Tai keskittymiskyky koetuksella muuten.

Sydän hakkaa koko ajan, kielenkannat on kipeänä puhumisesta. Näen painajaisia siitä että minulla ei ole lainkaan lapsia, koskaan ollutkaan. Olen ihan varmuuden vuoksi syönyt suklaata. Hyvä että suklaa on keksitty.

Voisin ehkä myös monisanaisesti kertoa siitä, että 10 paitaa/kk -systeemini toimii moitteettomasti myös ääriolosuhteissa. Tai että odotushuoneessa, minuuttien madellessa täysin merkityksettöminä kauhun ja epätietoisuuden välistä matkaa keskityn tarmokkaasti harmittelemaan sitä, että minulla on hyvin vaaleat sukkahousut ja olen ajellut säärikarvani huolimattomasti. Olen katsonut liikaa sellaisia hollywood-tuotantoja, joissa Jodie Foster tai muu uskottava naisnäyttelijä on loputtoman hehkeä ja tyylikäs vaikka ryömisi pitkin ilmastointikanavaa.

4 = ääretön.

2011-09-05T18:15:00.000+03:00

Kiinnostukseni omaa painoani kohtaan alkaa hiipua samaa tahtia kuin lähtölaskenta kohti neljääkymppiä tiivistyy. Hirvittää. Olen avoimen kateellinen ihmisille, jotka ovat vain 34. Hehän ovat minua äärettömän paljon nuorempia. Vaikka oikeastaan, jos tiedän, että he ovat pian täyttämässä 35, he ovat minua vain ihan hitusen päälle neljä vuotta nuorempia, eikös? Neljä - niin vähän!

Pudotin tässä viimeisen kahden viikon sisään kolme kiloa, joista kaksi hutkahti takaisin viikonlopun rentoutusharjoituksissa. Niin vähän se neljä minun maailmassani on.

Ja ei, tämä ei ole sitä ulkonäköön kohdistuvaa ikäkriisiä josta julistin luopuvani. Tämä on ihan vain matemaattiselta kannalta tarkasteltua tiimalasin hiekan hupenemista. Eri asia, totaalisesti. Ja kyllä, olen myös vihdoin oivaltanut, että minun lisäkseni myös kaikki muutkin ihmiset ikääntyvät päivän kerrallaan.

En ehkä vain aina haluaisi olla minä.

Mutta siis yleismaailmallisesta, poikkitieteelliseestä sekä kansanperinteellisestä näkökulmasta katsottuna tälläkään asialla ei liene väliä. Edes sillä olenko minä.

Silti ihmettelen tiettyjä lainalaisuuksia. Ostan housut, siis ihan oikeat naisten suorat (tai flared, mitä ihmettä se tarkoittaakaan), asialliset housut, kokoa x, jotka ovat pepusta ja reisistä piukeat, mutta sangen mairittelevalla tavalla. Tämä on tilannearvio hemppamaukan sovituskopissa. Auts mikä toimistokissa uusi juoksun terhakoittama olemukseni onkaan!
Teen uuden arvion kotona; härregyyd, voin laskea joka ikisen alkavan selluliittihernepussinykyrän pakaroistani, samalla kuin kangas kissamaisesti mouruaa armoa reisien päällä vääntelehtien. Ei näin.

Time-Out. Odotan rauhassa viikon, mikä vastasi yli kahden kilon painonpudotusta. Ei mitään muutosta kotitilannearvioon - kireää on jotta soi, enkä pysty mielikuvittelemaankaan kireyttä johonkin tunnistettavaan ja hyväksyttävää tyylisuuntaan kuuluvaksi ominaisuudeksi.

Käyn vaihtamassa housut kaupassa kokoon x+1. Tai siis x+2, tiedättehän te naistan kokonumeroinnin. Nämä suuremmat housut näyttävät juuri oikeanlaisilta sovituskopissa, siinä tajunnanvääristävässä tivolilaitteessa, joka siis saa minut kerta toisensa jälkeen luulemaan itseni hoikemmaksi kuin olenkaan, ja kerta toisensa jälkeen vielä iloisena nielen tuon pajunköyden.

Varsinainen koitos: Kokonainen työpäivä. Housut pysyvät kuin pysyvätkin ylhäällä, lahkeet lepattavat rennosti polvien ylä-että alapuolelta antaen vaikutelman evabiaudetmaisesta solakkuudesta, mutta yläosastaan housut pussittavat haaroista edestä ja takaa. Edestä se on nykytrendin mukaisesti ok, pelkkää katu-uskottavuutta, room-for-cojones, nääs, mutta takaa - äh. Tässä sitä taas ollaan. Onko minun oikeasti harkittava pakarimplantteja, tai puettavat viidet pässinpökkimät päällekkäin muodostaakseni muodollisesti pätevän istumalihaksiston?

"Holding out for a Hero"

2011-08-31T20:37:00.000+03:00

Nyt asiaan oudoilla poluilla harhailujen jälkeen. Paino. Ja nyt en puhu siitä elämän ja epätietoisuuden taakasta uimarinharteillani. Vaikka edelleenkin oloni on varsin outo.

Kuten voitte sivun alalaidasta havainnoida, Piparipoika on saatu suostuteltua astumaan yksi askel eteenpäin alkuperäisestä lähtöruudusta. Eli oikeastaan yhteensä kaksi askelta, kun mukaan lasketaan se petturimainen karkaaminen kalkkiviivan taakse tässä männäviikkona.

Osittain tämä johtuu spontaanista painonlaskusta, jota on elämälleni tyypillinen ilmiö niissä tilanteissa joissa koen olevani hämmentynyt elämäni suunnasta. Olen niin hämmennyksissäni, että unohdan syödä tositarkoituksella. Usein havahdun tajuamaan tilanteen siinä vaiheessa, kun alan himoita omenia. Jostain syystä syömättömyys aiheuttaa omenanhimoa.

Nyt aloin itse miettiä yhteyttä muinaisiin omenavarkauksiini. Ja nyt lopetin mietinnän. Ei varsinaista asiayhteyttä. Omenanhimokin on jo taas mennyt ohi.

Ja oikeasti en oikein usko siihen, että kukaan voisi unohtaa syödä. Kyllähän minä syön, mutta unohdan himoita ruokaa siinä määrin, että söisin sitä yli tarpeeni.

Ja kun näin pääsin hyvään alkuun, kieltämättä vauhditin sitä parilla ateriankorvikkeella. Hups.

Silti olen edelleenkin aivan hurjassa lukemassa. Olen ollut koko kesän, vaikka jätin rakkaimman paheeni Suklaan jo toukokuussa, ja siitä olisi pitänyt koitua ainakin tuhannen kilokalorin automaattinen viikoittainen vähennys.

Ja myönnetään, toukokuun ja tämän hetken välillä syönyt suklaata yhden kerran tositarkoituksella, äärimmäisten olosuhteiden vallitessa. Kohtasin takaiskun, ja tilanteeni selvittyä lähipiirilleni, minulle toimitettiin kysymättä ja pyytämättä 400 grammaa Fazeria. Söin ensimmäisen levyn sinistä ennen kuin edes ehdin tarkistaa mitä laatua se toinen oli. Osoitti muuten hienoa tilanteenarvointikykyä ja empatiaa moinen toimitus.

Sen jälkeen kieltäytyminen näistä lihallisuuteen johtavista himoista on ollut astetta vaikeampaa, mutta kuitenkin yhä mahdollista.

Ja paino sen kun nousee.

Vaikka ostin farkut kokoa 42. No myönnetään nyt sitten sekin, että ne olivat Seppälän Great Girls mallistoa, ja olisin varmasti mahtunut sillä mitoituksella vaikka kokoon 38 mutta sitten laulaisinkin kantrityylistä rokkia falsetissa enkä Bonnien karhealla tenorilla. Suosittelen muuten farkunostajille näitä uutuuspöksyjä.

Farkkuja vakuuttavampi osoitus joko tilanteen tai ahterini vääristyneistä mittasuhteista verrattuna vaa’an lukemaan, on se vyö, jonka käyttämistä olen vältellyt siksi, että soljen muovitimanttikoristeltu solki on useasti ollut aikeissa suorittaa minulle laporaskopian navan kautta suoraan vatsaonteloon. Vaan eipä yrittänyt enää tänään. Napsautin vyön paikoilleen äärimmäisenä oikealla olevaan reikään, ja se vain roikkui melko rennosti kapeimman vyötärölinjani alapuolella, kuten oikeaan country-western –tyyliin kuuluukin.

En siis pääse pakoon siltä ajatukselta, että olen kadottanut jotain raskasta ja tilaa vievää ruotoni ympäriltä, mutta vastaava tilavuus on ahtautunut jonnekin muualle habitukseeni. Huolestuttaa. Jos ajatellaan, että yleensä tässä vaatekoossa olen ollut kuutisen kiloa kevyempi kuin mitä nyt olen, minulla pitäisi olla siis kuuden kilon sisäpaistin kokoinen lihaskeskittymä jossain, ja pelkään katsoa peileihin kun en tiedä mistäpäin se minut yllättää.

Olen todellakin pitänyt aivan kliseenä sitä väittämää että lihas painaa enemmän kuin läski.

Entä jos hommaisin sellaisen pienen istumamopon, niin voisin välttää reisieni jykevöitymisen entisestään?

Edelleenkin tekee mieleni lurittaa auringonpimennyksistä kertovia viisuja. Kokeilin myös tätä:

Oloni olikin aika sankarillinen, kun sain tuon pörrön suoristettua ihan vain sormilla.

"Total eclipse of a heart"

2011-08-29T19:24:00.000+03:00

Joskus tuntuu, etten tiedä mitä haluan. Kun vietän järkevää, tavallista arkea jossa minulla on aikaa siivota keittiötäni yli kymmenen tuntia putkeen, järjestää vaatekaappiani nihilistisesti ja käpertyä itseeni ja perheeseeni, havahdun ennen pitkää kiukkuisena kuin karhuemo talviunilta. Kaipaan ihmisiä, elämää, yllättäviä tilanteita, irrallisuutta, jos en peräti vapautta.

Ja sitten kun on vähänkään säpäkkää ja kiirettä, jään ihmettelemään eivätkö tiskit kävele itsestään koneeseen tai olisiko joku joskus keksinyt jonkun näppärän tavan poistaa irtoroskia ja pölypalloja sisätiloista vaikkapa ilmanpaineen avulla. Ajankäytöllinen on-off -kytkimeni näköjään napsauttaa minusta "kotityöt"-osion pois päältä pienenkin tekosyyn sattuessa, ja sitten kehtaan vielä kiukutella asiasta muille.

Ja jos olen viihteellä, ja tunnen viihtyväni, herään aamulla selittämättömään vainoharhakrapulaan joka ei edes johdu alkoholista, jota en nauttinut, koska fyysisesti en enää ole 22, ja vatsani tietää sen, vaikka muu vartaloni mukaan lukien pääni päättäisi olla asiasta onnellisen tietämätön.

Oli miten oli, ikäkriisini on saavuttanut hehkuvan lakipisteensä naiseuteni taivaankannella, ja alkaa nyt vaipua sieltä hitaasti kohti horisonttia värjäten sitä verhoavat kumpupilvet hekumallisen hornanpunaisiksi. Muiden värien ohella. En nimittäin jaksa enää ruikuttaa, tai säikähdellä kun havahdun niistä hetkistä, jolloin tunnen olevani 13-vuotias ja omenavarkaissa.

Mutta jos joku voisi sammuttaa päässäni soivan Bonnie Tylerin, olisin kovin kiitollinen.

Juuri nyt en muista.

2011-08-23T17:30:00.000+03:00

Tutustuin tässä taannoin burleskin hupaisaan maailmaan. Suosittelen. Oli kovin vapauttavaa nähdä ihmisiä, jotka heittäytyivät täysin rinnoin yliampuviin rooleihinsa ilman mitään tyhjänaikaista itsekritiikkiä. Ottivat itsensä ja yleisönsä huumorilla. Rohkeaa ja uskallettua ei ollut niinkään nähdä nännitupsuilla peittoon liimattuja vinhasti pyöriviä rintoja, vaan aidosti herkkää eläytymistä.

Monenlaiset naisvartalot ovat kauniita, kun ne kantaa ylpeydellä. Persoona ja huumori ovat ominaisuuksia, joita ei saa tietääkseni hankittua millään ruokavaliolla. Toisaalta humppaaminen sukkanauhat jalassa ei riitä burleskitaiteilijan tunnusmerkeiksi. Ihmettelin myös, miksi vastaavasti miehiltä näyttää tyystin puuttuvan lajiin vaadittava tenho ja mystiikka. Mutta siinä se jännitys kai piileekin.

Myös yleisössä moni oli pukeutunut teeman mukaisesti. Itsekin arvoin josko löytäisin habitukseeni jotain terästettä menneiden vuosikymmenten glamourista, mutta en sitten jaksanut vatkata mielikuvitustani riittävästi. Paikan päällä, tajuttuani alipukeutumiseni tason, mietin auttaisiko asiaa, jos kävisin naistenhuoneessa vaihtamassa alus- ja päälysvaatteeni järjestyksessä toisinpäin. En käynyt, mutta sain kyllä paljon ideoita seuraaviin teemabileisiin joihin osallistun.

Harvinaisen selkeästi kanssaihmisiä tarkkaillessaan taas tajusi, että on ihan turhaa kuvitella tietävänsä ulkoisten kliseiden tai tunnusmerkkien perusteella kuka on millainenkin luonteeltaan, arvoiltaan tai mieltymyksiltään. Ketkä tahansa saattavat olla hellässä suhteessa, ja keskustelukumppanisi ääni voi olla monta oktaavia matalampi kuin paljettimekko antaa ymmärtää.

Vapauttavien vaikutteiden vallassa ulkoilutin vararengastani tiukassa t-paidassa sunnuntaina. Mietin, että se on oikeastaan aika mellevä, mitä sitä salailemaan. On minulla tärkeämpiäkin huolenaiheita.

Ylipaino on riski mielenterveydelle.

2011-08-18T17:10:00.000+03:00

Olen palannut arkeen, ruotuun, töihin, suorittanut hymyssä suin kaikki ranteeni vaatimat sykettä nostattavat pyrähdykset, nostellut lisäksi puntteja ja tehnyt pari vatsalihasliikettäkin ja sitten vielä venytellyt. Ihan jalat ja selän ja rintojenkannattelulihaksetkin. Ja ranteet. Eilen vielä tein niska-hartiajumppaa oikein esimerkin vuoksi.

Enkä ole retkahtanut suklaaseen tai kekseihin tai paahtoleipään hillolla, voilla, ja maapähkinävoilla (noin viikkoon), enkä syönyt mitenkään lähiaikoina edes jäätelöä jossa on enemmän dominokeksejä ja toffeekastiketta kuin itse jäätelöä.

Evääni ovat olleet kohtuulllisen ankeat jo neljä päivää, ja kotona olen syönyt kotiruokaa. Enkä edes kamalan paljon. Ja olen laittanut siihen ruokaan kasviksia, niin kuin tomaattimurskaa ja sipulia. Ja basilikaa, ja se on vihreää. Ja ostin fenkolin, ja olen sen jälkeen saanut useasti kertoa kaikille mikä se on, kun kukaan ei tiedä. .

Ja olen ihan vain sivistyneesti maistellut lasten (eilenkin niitä oli keittiössä kolme, miettikääpä miten paljon ne ehtivät) leipomuksia ja niitä vanhanmaidonpiilotuslettuja. Ja kun tiistai-iltana retkahdin tv-syöpöttelyyn, tein sen ruisleivällä. Oli siinä kyllä kaikenlaista päällä.

Olen opettelemassa tuoreiden kasvisten ja hedelmien syöntiä vähän kerrallaan. Jostain luin, että uusia makuja pitää kokeilla 20 kertaa ennen kuin niihin tottuu. Maanantaina söin yhden porkkanan ihan raakana, ja viikonloppuna yhden kirsikan, suoraan puusta. Ajattelin istuttaa kirsikkapuun. Olisi pitänyt sylkäistä se siemen omalle pihalle, eikä kaverin.

Teen vihdoinkin kaikkea sitä mitä pitäisikin, ja minusta tuntuu etten oikeastaan edes tingi mistään.

Ja mitä ilmeisimmin en tingikkään, koska painan taas puolitoista kiloa enemmän kuin ennen. Asuuko meillä joku näkymätön norsu, joka aina hiippailee taakseni kun menen vaa'alle, ja hivuttaa kärsänsä jalkojeni viereen painoksi?

Ensireaktioni vaa'alla:
"*#¤%&*"
"Nutraan itseni pois tästä kauhukartanosta!"
"Tai siis nyt kyllä lopetan herkuttelun ihan kokonaan."
"Herkuttelenko minä muka? Onko se herkuttelua, että syö jos on nälkä? Erotanko enää mikä on herkuttelua ja mikä ei? Enkö minä vain enää osaa syödä oikein? Onko Hanna Partanen sittenkin parempi ihminen kuin minä?"
"Jätän hiilarit pois. Saa ainakin syödä oikeaa ruokaa, ainakin jotain oikeita ruokia."
"Eihän sekään onnistunut."
"Kaikki mitä lähtee, tulee takaisin."
"*#¤%&*"

Sitten luin tämän
Hävettää sanoa, mutta samaistun jotenkin. En siis siihen, että ajattelisin olevani viehättävämpi isompana tyttönä, vaan siihen, että jossain vaiheessa päässä voi naksahtaa ja pahasti.

In your face, Aurora Vestiböle.

2011-08-16T20:02:00.002+03:00

Se eukko aiheuttaa minulle enemmän harmia kuin kaikki lisäkiloni yhteensä. Tämä harmi ilmenee siten, että erityisesti aamuisin tulen kamalan epävarmaksi siitä, mitä laittaisin päälleni. Kuulostaa yksinkertaisesti turhalta, mutta on tuskallisen todellinen olotila.

Se voi alkaa hyvin harmittoman oloisesti. Saatan miettä että mitähän minä tänään haluaisin ylleni pukea, mikä sopisi mielenvireeseeni, mikä olisi piristävää, hauskaa, kiva pieni bonus oletettavasti tylsään päivääni. Hyvin pian se sitten muuttuukin pakkomielteiseksi täydellisen asun metsästämiseksi. Luulen jonkun tietyn yhdistelmän tuovan minulle voittamattoman itsevarman olon, ja vähempi ei kelpaa. En vain tiedä ennalta mikä se yhdistelmä on, ja kaivelen kaappiani maanisesti testaten lähinnä erimuotoisten mustien yläosien optista suhdetta bootleg-, pilli-, rouva-, tai renttupoikaystäväfarkkuihin. Sivustakatsojasta varmaan täysin lumehoidolta vaikuttavaa puuhaa.

Neiti Vestiböle, vaatekaappikauhun kruunattu kuningatar, horjuttaa vuoronperään kaikkia positiivisia perusolettamiani hyvistä puolistani ja luo haitoiksi myös uusia, negatiivisia olettamia. Jonain viikkona kompleksinani on vyötäröllä pullistelava ylimääräinen kumpumaastovyöhyke, toisena lattea takamus, kolmantena järeät reidet, neljäntenä alvaraaltomaiset selkämuhkurat tai kainaloista liivien alta pullistelevat hamsterinposket. Päähäni pinttyy käsitys, että vain tietynlaiset rintaliivit poistavat näkymähaitat kurvisessa maastossani, tai että en missään nimessä rintavana ihmisenä voi käyttää tunikoita, tai blondina violettia väriä, tai että on idioottimaista käyttää farkkuja joissa on normaali vyötärö. Rakentelen kaikenlaisia pakkoja ja ehdottomia kieltoja, joiden luomassa alati kimurantimmaksi käyvässä labyrintissa törmäilen, kierin ahdistuksessa, eritän verta, hikeä ja kyyneleitä ja yritän etsiä alaosalle yläosaa ja yläosalle päätä, ja pahimmassa tapauksessa vielä kengät pitää miettiä erikseen. Ja jos oikeaa koron pituutta ei löydy, ei muuta kuin vaihtamaan rintsikoita.

Joinain aamuina olen vaihtanut housut/hameen seitsemän kertaa (hameen kanssa myös sukkahousut), paidan kahdesti tuon määrän, ja osaan paidoista tulee siis sovittaessakin vaihtaa myös juuri ne tietynalaiset rintaliivit, ja toisiin toiset. Jos tällaisia episodeja vielä sattuu, puen kyllä sykevyön päälle ja mittaan paljonko kaloreja puuhassa kuluu.

Neiti Vestiböle myös saa minut ihan tosissani uskomaan, että ulkonäköni on oleellisen tärkeä suhteessa muihin elämäni osa-alueisiin. Että en voi onnistua missään jos en samalla näytä hyvältä tehdessäni niin.

Lieveilmiönä vaatekaappini on sitten kaaosteorian huipentuma. Hyllyt myllätty, henkareissa roikkuvat vaatteet niin tuttuja ja moneen kertaan edestakaisin plärättyjä että muistan niiden järjestyksen ulkoa, sen lisäksi että olen ehtinyt jo kyllästyä niihin edes käyttämättä niitä kertaakaan.

Koska en ikinä löydä mitään päällepantavaa, olen vakuuttunut siitä, että en oikeasti edes omista vaatteita. Tästä syystä minun täytyy ostaa niitä lisää. Ei sinänsä mitään rangaistusvangin puuhaa - pidän vaatteista, ja on aivan juovuttava tunne löytää jotain aivan uutta ja ihanaa, elämyksellistä, tajuntaa laajentavaa, avartaa identiteettini rajoja ja seikkailla vanhoissa nostalgioissa ja luoda uusia oivalluksia. Mutta pakonomaisessa paniikissa tulee joskus temmattua mukaan aivan hukkapaloja. Vestibölen uskoteltua minulle että olen virtahevon kokoinen olen myös usein ostanut virtahevon kokoisia vaatteita joista en edes pidä, koska olen vakuuttunut että en kumminkaan oikeasti mahdu mihinkään muuhun, ja siinä se ongelma muka piilee. Nolottaa viedä kirpputorille vaatteita, joissa on vielä hintalaput paikoillaan. Ja olisihan rahalle parempaakin käyttöä. Vaikka kenkäkaupassa.

Nyt testaan uutta kehittämääni metodia, jonka juuret ovat taannoisessa "vain kuusi vaatetta" - kampanjoinnissa.

Ensin erottelin vaatekaapissani omaan kategoriaansa "erikoistilannevaatteet": Lähinnä hulppeimmat juhla-asut ja jäykistelyjakut, ainoat tuulihousuni ja fleece-takkini. Lisäsin kasaan myös ihanat mustat mekkoni, ne puumaiset tai kukikkaat, joita pidän aivan liian harvoin. Näitä vaatteita oli yhteensä hyvin rajallinen määrä, eikä niistä ole mitään syytä karsia mitään pois tai millään tavoin rajoittaa niiden käyttömahdollisuuksia muutenkaan.

Sitten totesin, että housuja/hameita/shortseja/kapreja minulla on sopiva määrä käytettävissäni, ei liikaa, eikä niissä ole mitään huolestusta herättävää.

Samoin alusvaatteita. Korkeintaan alusvaatteeni herättävät hilpeyttä, pelonsekaista kunnioitusta, tai aloitteellisuutta kanssaihmisissä. Satunnaisesti myös närkästystä, löytyessään vääristä paikoista.

Sitten olinkin melko tarkkaan rajannut vaatetuksellisen miinakenttäni sijainnin. Paidat/topit/neuleet. Niitä minulla on rajattomasti, tai ehkä noin 50-80 kiloa, mutta kuiskaileva ääni korvissani kertoo ettei siltikään vielä riittävästi. Tässä siis on se tajunnantilani vääristävä pusikko, jossa A. Vestiböle minua aamuisin väijyy, ja itse kannan maskiksi lisää risuja H&M muovikassillisen toisensa perään.

Rajasin näistä topeista ja trikoopaidoista vielä omaan pinoonsa sellaiset muiden paitojen alla käytettävät perustrikoot, äärettömän tarpeelliset mutta usein näkymättömiin jäävät makkarankuoripaidat. Niiden osalta riittää, että tarvittaessa löydän ne. Mikä ei ole ollut aina ollenkaan helppoa. Kuvitelkaa nyt vaikka talvipimeä vaatekaappi, hitaasti lämpenevä kituvavaloinen energiansäästölamppu, ja loputtomasti mustaa myllättyä trikoota.

Sitten valikoin toiseen pinoon neljä eniten käyttämääni lenkkipaitaa. Neljä on hyvä määrä viikon tarpeiksi, ja pesen pyykkiä usein. Useammin kuin kerran viikossa.

Lopusta kasasta valitsin tasan kymmenen toppia/paitaa sekä viisi neuletta käyttööni elokuun ajaksi, töissä ja vapaalla. Muut arviolta 285 paitaa/toppia/neuletta ovat syrjässä syyskuuhun asti, enkä ennen sitä edes vilkaise niihin päin.

Elämäni on ollut näin paljon helpompaa. Näen kaapistani yhdellä silmäyksellä koko kirjon mistä valita. Vaikka viisi paitaa olisi pyykissä, ja niistä lopusta viidesta kolme kanavoisi aivan liian suuren annoksen anteliaasta olemuksestani soveltuakseen työkäyttöön, minulla on silti kaksi vaihtoehtoa, suoraan lempipaitojeni top ten -parhaimmistosta. Toimii.

Syyskuussa voin valita uuden kärkikymmenikön, tai pysyä osittain samassa valikoimassa. Kun en selaa koko garderoobiani läpi joka aamu, olen varma että silmäni lepää taas uudella innolla vanhoissa tuttavissani. Toisaalta kaupoissa vaellellessani tunnen tervettä epävarmuutta siitä tarvitsenko oikeasti mitään uutta, kun TIEDÄN käyttäväni vain murto-osaa nyt omistamistani vaatteista. Ja miksi pitäisi ostaakaan kahtakymmentä neuletakkia, jos vain viittä saa kerrallaan käyttää. Viidessäkin kerrallaan tulee kovin kuuma.

Oikeasti hämmästyin siitä, miten hyvä vaatevarasto minulla onkaan, kun sitä vain katsoo uudesta kapeammasta näkövinkkelistä.

Ja jos ja kun jotain aivan järjettömän ihanaa, juuri minun varttani ja laajaa persoonaani euforisesti hivelevää vähittäismyyntimaailmassa eteeni pelmahtaisi, oletan että sirukorttini on levänneenä ja elpyneenä entistä palvelualttiimpi ja yhteistyökykyisempi toteuttaessamme yhteistä unelmaamme. Käytyäni pikaisesti katsomassa syksyn uutuudet en ole kuitenkaan niin varma että näin tapahtuisi erityisen pian. Isäni käytti samankuosisia kalsareita 80-luvun alussa, kuin mitä KappAhl nyt tarjoilee toimistopukeutumisen kuumimpana hottina.

Löysin muuten muualtakin blogimaailmasta todistusaineistoa Aurora Vestibölen olemassaolosta: http://ellishandmade.blogspot.com/2011/02/aurora-vestibole-was-here.html

Vielä on kesää jäljellä.

2011-08-15T22:23:00.002+03:00

Nutrilett oli hyvässä tarjouksessa, se turvallinen, tylsä, vähän banaaninmakuinen suklaapirtelö. Hintaan kuului vielä hieno sekoituspullokin. Tein kaupat. Sitten menin kotiin, täytin näppärän, tiiviin korkin omaavan sekoituspullon pirskahtelevalla italialaisella valkoviinillä, ja siirryin riippukeinuun nauttimaan kesänrippeistä. Morjestelin naapurin lestadiolaisia ystävällisesti kippistellen.

Ja sitä rataa.

Siinä kiikkuessani kehitin nerokkaan juonen Aurora Vestibölen selättämiseksi. Siitä lisää myöhemmin.

...sanonko mitä?

2011-08-12T07:41:00.000+03:00

Kaamea uho, lihakset kipeinä kaikesta rehkimisestä, ja syönytkään en ole paljoa (paitsi kakkua), ja piparipoika sen kun huitelee ihan omiaan eikä ole yhtään pelissä mukana!

En ala.

Parhaat palavat loppuun nuorina.

2011-08-11T21:23:00.002+03:00

Hyvästelin tänään rouvamalliset, normaali-istuvat, ylhäällä pysyvät hillityn rock-henkiset lindex-farkkuni häkellyttävän lyhyen tuttavuuden jälkeen. Persus ei kestänyt tätä menoa. Nyt menetyksen äärellä tajuan pitäneeni saumatonta yhteistyötämme sekä kokonaisvaltaista suhdettamme itsestäänselvyytenä.

Mitä minä nyt teen? Kävin jo läpi varamiehistön, enkä löytänyt samanveroista korvaajaa. Beaversini ovat kyllä petollisen hyvännäköiset, mutta tiedän että ne pysyisivät ylhäällä aina kotiovelle asti, jonka jälkeen lipsuisivat kylkiäni pitkin lopun päivää. Harkitsen jälleen vyötä, mutta se menee puhtaasti S/M:n puolelle, jos tarkoitus on oikeasti että kirraan sen avulla housut pysymään ylhäällä.

En todellakaan halua mennä tositarkoituksella farkkukauppaan tämän kokoisena. En, vaikka persukseni on todistettavasti juoksun ansiosta erimuotoinen kuin ennen (sovittelin äsken läpi n. 17 paria vaatekaapissani olevia housuja, jotka kaikki todistivat asian puolesta), ja jouduin jopa ostamaan L-koon jumppahousut XL:n sijaan. Tai ei se mitään joutumista ollut, jos lasketaan hymyn paljastamat poskihampaat (12). Farkut ovat silti eri asia kuin trikoo.

Juoksu ja lenkkeily ovat sujuneet yllättävän hyvin. Pohkeistankin on löytynyt uusia lihaksia. Vatsasta on kadonnut yksi poimu makkaroiden välistä (vatsa on siis ihan minimaalisesti kiinteytynyt, ei pullistunut entisestään). Ensi viikolla alkaa lähikoululla sekä Pilates että Zumba, ja olen innoissani. Enkä ole vieläkään repsahtanut suklaaseen (pahasti). Nyt on kuulkaas pakko jo saada jotain tuloksia aikaiseksi. Ja sitten vasta ne farkut, eikös?

Angstia.

2011-08-09T19:17:00.000+03:00

Loma tuli ja meni, metsityin, en pitänyt yhteyttä kehenkään, olin niin henkisesti jähmeä etten kyennyt edes alennusmyynneissä tarvittavaan prosentinkäsittelyaritmetiikkaan. Olen vieläkin lomalla, mutta menettänyt toivoni sen suhteen, että tämä olisi jotenkin auvoista, unohtumatonta, tärkeää.

Lapset kasvavat liian nopeasti. Luulin kai oikeasti, että heidän lapsuutensa kestäisi ensin ikuisesti, ja sitten hyppäisin suoraan mummouden euforiaan. Joinain päivinä toivon, että olisin jo siellä, ilman ikävää kompurointia fyysisen rappion alaspäin vieviä portaita pitkin. Tämä tunne on jotenkin niin ankea, että jos se olisi minulle fyysisesti mahdollista, punkeaisin välittömästi (tai no muutaman kuukauden odotuksen jälkeen) maailmaan vielä yhden pilalle hemmotelluksi päätyvän iltatähden.

Olen keksinyt muitakin yhtä oleellisia ja interkontinentaalisessa mittakaavassa päteviä syitä syvään masennustilaani, ja märehtinyt syvällä ahdistuksen alhossa oikein koko rahan edestä nyt kun en ole ollut pakoitettu kömpimään ihmisten ilmoille säädyllisissä, vähintäänkin beigeen vivahtavissa mielentiloissa.

Viime yön painajaisten (sis. mm. Elvis-pukuinen Danny sekä iilimatoja) jälkeen totesin että olen nyt tältä erää käynyt pohjalla, ja aloitin hitaan nousun kohti pintaa. Ainakin pintapuolisesti. Päällisin puolin siis aktivoidun, mutta syvissä vesissä on vielä monta isoa monnia joiden kanssa painin erän jos toisenkin kun taas on sen aika.

Pinnallisuuteenkin on vielä matkaa, mutta olen ostanut jo yhdet kengät. Ne tosin ostin tyttärelle. Olisin aivan hyvin voinut ostaa samat kengät itselleni (kamelinvärisinä), mutta koska hän tarvitsi kengät, ja luoja tietää, minä en varsinaisesti tarvitse tällä hetkellä yhtään lisää kenkiä, ostin ne siis hänelle (tummanharmaina). Lopputulema mielialani suhteen lienee sama.

Olen myös varannut ajan luottokampaajalleni, vaihtanut sen hänen tietämättään päikseen ystäväni kanssa, sopinut Laulavaisen viikoittaiset laulutunnit köyhän miehen ostosparatiisin kupeeseen, poiminut herukat, leiponut pari synttärikakkua, kävellyt ja juoksennellutkin, ja unohtanut tehokkaasti kaiken työperäisen. Ja kokenut sen takia äkillisiä huimauskohtauksia. Pelosta, en tosin tiedä pelkäänkö sitä etten enää osaa tehdä töitäni, vai huimaako minua sen tajuaminen että joudun jälleen palaamaan samojen aiheiden ääreen. En siis mitenkään väheksy tai mollaa työtäni (joka on mukavaa) tai sen merkitystä hyvinvoinnilleni, niin henkiselle kuin taloudellisellekin, mutta harvoin olen ollut näin loman tarpeessa kuin tänä vuonna.

Ja silti, jos en pian pääse säännöllisten ihmiskontaktieni ääreen, teen jotain epätoivoista.

En ole kesän aikana tavannut oikeastaan ketään uutta ihmistä. Vain yhden lupsakan iäkkään savolaismiehen, ohimennen.

MLL kysyi minulta, miksi se mies oli sellainen.
- Minkälainen?
- No sellainen, en mä tiedä…
- Ai, no, se oli savolainen.
MLL mietti hetken. – Musta ei tule isona savolaista.

Toivotonta. Mutta maukasta.

2011-07-27T13:34:00.000+03:00

Tämä ei kuulkaas mene yhtään niin kuin pitäisi.

Huolimatta siitä, että olen vapautettu arjen rutiinieni suhteen kaikesta vähänkin raskaaseen viittaavasta, kontollani oikeastaan vain jälkikasvuni apettaminen viidesti päivässä sekä joitakin logistisia järjestelyjä, en ole saanut sen kummempaa otetta selkärangastani syömisteni suhteen.

Huolimatta siitä, että en edelleenkään tunnusta vapaan suklaan olemassaoloa kauppojen, huoltoasemien, myymäläautojen, nyt myös puutarhamyymälöiden sekä rautakauppojen kassanvierushoukutustiskeissä, enkä ole syönyt suklaanmurentakaan paitsi aivan vain jos sellainen vailla omaa tarkoitustani, pyytämättä ja kysymättä tielleni tupsahtaa vaikkapa suklaakaurakeksin ainesosana tai jäätelötikun kuoriaineena, alati laajeneva habitukseni ei ole sopusoinnussa tämän minimalismia tavoittelevan zenin suuntauksen kanssa.

Huolimatta siitä, että toissapäivänä juoksin pisimmän matkan, mitkä koskaan ikinä yhteen menoon. 1600 metriä. Noin yhdeksän minuuttia. Mahdollisesti joku teknisesti pätemisentarpeinen ihminen voisi huomauttaa, että teknisesti ottaen ne viimeiset pari sataa metriä ennen päämääräkseni asettamaa halkopinoa olivat tunnistettavissa juoksuaskeliksi vain jos joku olisi kuvannut suorituksen ja pikakelannut nauhaa, eikä sittenkään olympiakomitea olisi varmaankaan ollut sama mieltä. Mutta silti, asetin itselleni tavoitteen, varmistin että olosuhteet olisivat suotuisat (ei liian kuuma, mutta riittävästi paarmoja kirittäjiksi, maha ei liian täynnä, oikeat urheiluliivit eikä kengät hierrä), ja pinnistelin maaliin saakka. Olen ylpeä suorituksestani. Missään se ei silti tunnu eikä näy, ainakaan painossa tai lihaksissa. Paino kipuaa takaisin entisiin lukemiin, enkä tunnu pystyvän sille mitään.

Nyt uunissa pulputtaa peruna-munakoisovuoka, ei moussaka, mutta sen innoittama kuitenkin. En varsinaisesti olisi muuten näin nopea ottamaan revanssia tofumunakoisokatastrofin jälkeen, mutta luonteelleni ominaisella, saumavaroja rakastavalla tavalla olin ostanut aivan liikaa munakoisoa, ja siitä pitää päästä eroon ekologisella tavalla.

Minulla on muuten sisareni innoittama projekti; viikko ilman ruokakauppaa. Vain maitoa, ja meidän tapauksessamme myös sinistä Keijua saa hakea tarvittaessa. Kahvia hakisin myös, jo ihan perheen turvallisuudenkin tähden, mutta sitä onneksi on varastossa. Kuten jauhoja, kaurahiutaleita, sokeria, leivinjauhetta, soodaa…

Lipesin jo sen verran, että rohmusin Lidlistä kuusi pakettia pekonia saadakseni jääkaapissani olevat grilliherkkusienet verhottua asianmukaisesti. Se on siellä huomattavan paljon edullisempaa. Hyvää oli. Toistaiseksi viikon ruokakaupattomuus ei ole vaikuttanut elämänlaatuuni heikentävästi.

Karmea totuus suklaasta.

2011-07-20T12:17:00.000+03:00

Ai niin.
Tein niitä hurskaita lupauksia ennen lomaa. Olla hurmaava, käyttää mekkoja, urheilla… ja mitähän muuta? Pitää käydä tarkistamassa. Oloni on ollutkin aivan riittävän hurmaava, kiitos kysymästä.

Lupasin myös Maanisesti Leipovalle Lapselleni, että panostaisin ruoanlaittoon. Yrittäisin löytää jotain vaihtelua. Kokeilisin uusia ruoka-aineita. Pyrin tietenkin kaikin keinoin pitämään yllä tytön kevään mittaan löytynyttä ruokahalua.

Aloitin sitten aivan totaalisella ylilyönnillä.
Minulla on se mielikuva, että pidän munakoisosta. Ainakin mussakassa. Ainakin silloin kerran, 18 vuotta sitten, Kreikassa. Ehkä olin ennakkoluulottomampi ja estottomampi silloin. (Enpäs ollutkaan, muistan nyt, ja punastun.)

Tofu oli savunmakuista marinoitua, ja paketista otettuna herätti mielenkiintoa sekä äidissä että tyttäressä. Jätin mozzarellan pois maitoisuutensa takia, allergiat, nääs. Ehkä resepti on aivan mainio juuston kanssa, tai jonkun keittotaitoisen käsissä.

Hyi kamala mitä sössöä sain aikaiseksi. Tofu sinänsä oli rakenteeltaan ok, vähän kuin HK:n sinistä ilman makua. Paitsi että oli siinä kyllä joku omituinen, pyörän sisäkumimainen maku. Tai sitten en itkettänyt munakoisoa riittävästi. Kaikenkattava tomaattisuus oli joka tapauksessa minulle liikaa.

Seuraavaksi kokeilen sitten mussakaa, tai ainakin jotain sinnepäin.

Ennen seuraavaa kokeilua olen kuitenkin pyöräyttänyt lohdukkeeksi sipulisia lihapullia, euroshopper-marinoitua broileria ja grillipihvit valkosipulivoilla. Olimme lohdutuksen tarpeessa, koko porukka.

Painoni on ollut melko vakaa. Pyörin 94-95 kilon lukemassa ilman suuria heilahduksia. Olen syönyt estottomasti vaaleaa leipää, juustoja, pullaakin, mutta jos poistetaan maailmasta suklaa, on aika vähän herkkuja joita voin syödä vaarallisia määriä.

No myönnetään, lauantaina, lomakooman syvimpänä hetkenä rouskutin paketillisen Doris-keksejä. Se vastaa 200 gramman suklaalevyä, eikö?

Mutta se oli tietoinen päätös, enkä tehnyt sitä ollenkaan helposti, vaan syvän mielenhäiriön vallassa.

Jos siis maailmastani poistaa jokaviikkoisen suklaani, se ei korvaudu itsestään muulla herkulla. Eikä paino varsinaisesti nouse.

Tämä on se karmea totuus, jota olen vältellyt katsomasta silmiin jo 20 vuotta. Syön liikaa suklaata, ja se aiheuttaa minulle paino-ongelmia, joita minulla ei muuten ehkä olisi lainkaan.

On vaikea hyväksyä tätä totuutta. Olen yrittänyt rekonstruoida elämääni vaikka mitä muita olosuhteita todistaakseni, että syy ei oikeasti tietenkään ole suklaassa, vaan jossain ihan muussa. Mutta ei, vika ei ole liikunnan vähyydessä, hiilareiden suuressa määrässä, rasvaisessa perusruoassa, vähissä hedelmissä, unen puutteessa, napostelussa eikä korvieni välissä, vaan siinä, että minulla ei ole mitään kohtuutta suklaan suhteen. Se nyt vain on ihan liikaa painonhallinalleni.

Loma.

2011-07-19T19:33:00.003+03:00

Se on ihan kamala, iso möykky, joka vaanii pientä työssäkäyjää läpi vuoden.
Kesällä vasta on loma.
Sitten kun on loma.
Olisipa jo loma.

Ja ne loputtomat, loputtomat kyselyt siitä milloin kukakin on lomalla. Joudun oikein pinnistelemään töissä, että suhtautuisin siihen asiallisesti, kun samat ihmiset kysyvät joka kerta minut nähdessään joko olen lomalla. No perkele, tässähän minä olen, en siis lomalla.

Ja sitten se loma tulee, ja pitäisi ainakin ruskettua, siivota komerot, käydä vierailulla kaukaisimpienkin sukulaisten luona, käydä kesäteatterissa, ottaa tatuointi, riekkua festareilla muistinmenetykseen asti, mökkiytyä höperyyteen asti, tehdä mansikkakakkua, urheilla, uida järvivedessä, käydä torilla ja juoda joka aamu kahvit ulkona, lukea vino pino dekkareita ja rentoutua aivan äärimmilleen asti. Alennusmyynneissäkin voisi käydä, ja opetella jonkin uuden taidon. Lomilla pitää ladata akkuja ja uudistua. Vain tyhmä vanha kääkkä on loman jälkeen samanlainen kuin ennen.

Monet erot alkavat kyteä loman aikana, jos ei itse jaksa uudistua, niin voihan sitä aina vaihtaa puoliskon.

Minulla on rytmihäiriöitä.

Kun loma alkoi perjantaina, tulin kotiin kaupan kautta. Tein ihanan iltapalan, katkarapuja, sitkeää leipää, manchegojuustoa. Pirskahteleva ei ehtinyt jäähtyä, eikä se olisi oikein sopinut antibiootteihinikaan. Sitten vain löhösin. Katsoin boksilta kaiken K-18 materiaalin putkeen, kun lapset olivat pitkästä aikaa isällään ja oma rauha taattu.

Siinä kuulkaas singahteli ruumiinosa jos toinenkin kuvaruudun poikki. Mm. Rambo tuli katsottua, ensimmäistä kertaa. Ihmettelin, miten laadukas tuo elokuva oli 80-luvun tuotannoksi, olin aina luullut sitä joksikin muuksi. Lopputekstien aikaan vasta tajusin, että kyseessä oli vuoden 2008 jälkilämmittely.

Lauantaikin meni täysin koomaillessa. Lupasin itselleni varmaan neljästi ryhdistäytyä, käydä suihkussa ja siivota tiskipöydän, ja jäin silti lahoamaan sohvanpohjalle. Hekottelin typerästi puhuteltaessa.

Sunnuntaina sitten vihdoin ryhdistäydyin, aloin pestä pyykkiä verkkaiseen tahtiin, vaihtaa keittiön kaappien järjestystä ja petivaatteita, ja aina välillä uppouduin sohvaan lukemaan kevään mittaan kertynyttä pinoa MeNaiset-lehtiä, joita en ole ehtinyt tätä ennen lukea kunnolla. Ihanaa. Jätin käymättä anoppilassa, kaupassa, kalassa, perunamaalla, mutta suihkussa kävin, ja pukeuduinkin. Suosittelen, kesävaatteet ovat kivoja. Talvilomalla pyjama on mukavampaa kuin pukeutuminen.

Illalla kun lapset kotiutuivat isänsä suosiollisella avustuksella, oli sellainen ”hetki”. Eksä tuli uuden tyttärensä kanssa eteiseen asti saattamaan tyttöjämme. Juteltiin lyhyesti niitä näitä. Minulla oli petivaatteet ulkona tuulettumassa – uudet, ei mitään vanhoja enää. Ränsistynyt pihani, painepesuri eteisessä kenkärivistöni vieressä, kaikki on niin erilailla kuin silloin kun hän vielä asui täällä. Rennompaa, sitä mummonmökkitunnelmaa jota aina halusinkin. Eksä kysyi olenko jo lomalla. Minä vastasin että olen, enkä voinut lopettaa hymyilemistä. Loma, minulla on loma, ihan oma loma, siinä se tunne vasta tuli.

Eikä hymyni ollenkaan kaventunut, kun hän sanoi menevänsä tällä viikolla töihin.

Harper's Island?

2011-07-13T12:10:00.000+03:00

Pakko kysyä pikaisesti, mitä mieltä olette pikku-Beckhamin nimestä? Harper Seven.

Minulle tulee mielen Ocean's Eleven. Tai Seven-Up. Mutta eikös heidän aiemmatkin lapset ole nimetty "luomis"paikan mukaisesti, Brooklyn, Rome(o), mikä se kolmas oli? Mutta pitääkö sitä nyt ihan kadunnumeron tarkkuudella alkaa asioistaan ilmoittamaan, vai olisikohan tuo seven jonkun korkeamman rakennuksen kerros? Entä jos olisi ollut sillai hississä; Empire Between-eleven-and-twelve Beckham.

Musta tuntuu.

2011-07-12T16:48:00.001+03:00

Kesäduunibeige alkaa helpottaa sitä mukaa kun loma häämöttää. Löysin lääkinnäksi alesta huumaavaa mustaa, mikä yhdistettynä vaatekaappini paria pitkään turhaan etsineeseen mustaan piristää egoani kaiken tämän epäluonteenomaisen nudeilun, beigeilyn, maalaisromanttisuuden ja aikuismaistelun jälkeen.

Musta hivelee sieluani. Oloni on tuttu, kotoinen, seesteinen, hurmaava, vaikka laitoinkin aamulla reippaat mustat rajaukset ja unohdin (taas) lisätä mustan ripsivärin. Enkä löytänyt näitä (toistuvia) aamuja varten käsilaukkuun varaamaani mustaa vararipsiväriä, koska ihana musta rottinkikahvainen kesäkäsilaukkuni on osoittautunut Prisman alelaariin piiloutuneeksi mustaksi aukoksi joka imee kitaansa kaiken, päästämättä ulos valonsädettäkään. Eli sen syövereistä ei koskaan löydä mitään ainakaan kerralla. Tunnen raivoa jo ajatuksesta, että minun pitäisi jossain vaiheessa onkia esiin avaimeni.

Mutta on se musta vaan niin nätti. Ehkä minun pitäisi laittaa kaikki tarpeelliset tavarani kätevään fjellräven-selkäreppuun, ja kanniskella tätä rottinkikahvakassia vain asusteena?

Kaikki tämä maailmaani varjostava mustuus siis on palauttanut tasapainon minun, universumin, blondiuteni ja hopeisena välkähtelevän juurikasvuni välille, ja elämä hymyilee jälleen harventunuteella hammasrivillään.

En kyllä tiedä kumpi on muna ja kumpi kana, ja kuinka pinnallinen voi olla olematta aivan kana, mutta alennusmyynneistä löytyi vielä sellaiset onnellisten varpaiden sandaalit, ja nyt on varpaiden lisäksi eilistä onnellisempi myös niiden omistaja. Näissä ei ole kivuliaita korkoja.

Minun pitäisi varmaan lakata varpaankynteni. Ehkä mustiksi, kuten taannoin vuosikausia.

Minulla on myös muita kesälomatavoitteita. Aion olla kesälomallanikin erityisen hurmaava, päivittäin. Ei kiinnosta tippaakaan missä kilolukemassa se tapahtuu, mutta lupaan pyhästi:
- käyttää kaikkia kesämekkojani (joista neljä on mustia)
- ajella säärikarvani riittävän usein, jotta en joudu pukeutumaan muuhun kuin vapaasti valitsemaani kesämekkoon jos kesken lomapäivän tulee äkkilähtö jonnekin kivaan paikkaan. Säärikarvanikin ovat - valitettavan - tummia, jos nyt ei sentään mustia.
- pystyä käyttämään vartalonmyötäistä (mustaa) t-paitaa joka päivä. Siis pystyä käyttämään, vaikka en käyttäisikään, koska käytän mekkoa

Tuon viimeisen lupauksen pitääkseni minun täytyy tehdä joka päivä muutama vatsalihasliike, ja aloittaa uudelleen lenkkeily puolentoista viikon tauon jälkeen. Lupaan myös totella rannettani niin hyvin kuin pystyn.

Ja jotta ette pakahtuisi kateuteen juurikasvuani, madaltunutta itsekritiikkiäni ja rottinkikahvaista mustaa kassiani kohtaan, kuvitelkaapa mielessänne merenrantaa. Sellaista kauan sitten ollutta merenrantaa, joka on nyt alavaa, hiekkapitoista maata. Sitä kun kaivaa riittävän syvälle, eikä tarvitse kaivaa edes syvälle, löytyy sittiä. Sitti on ainetta, joka on vihreää vaikka mustaa, ja se on joskus ollut kaislaa, ruokoa, tai muuta merenrantakasvia. Siinä on hassu suolainen, vihreä, mutta liejuinen, ikivanha alati muuttuva ja kehittyvä ominaishaju. Sama haju on suussani, pikkuhiljaa umpeenkuroutuvissa hampaanonkaloissa. Mukana myös maku.

Se parhaiten nauraa jolla on kovimmat lääkkeet.

2011-07-11T16:32:00.011+03:00

Kipu ei pue minua. En myöskään pidä jatkuvasta kemiallisesta lääkityksesta. Herkkäviritteinen elimistöni muuttuu silloin alavireiseksi harmaaksi mössöksi, ruoka ei maita eikä kulje luontaista tahtiaan, unet ovat tahmeita eikä mikään tunnu miltään.

Ja kun minua vielä hieman sanallisesti kannustetaan muistuttamalla, että minähän se aina olen ivaamassa toisen havaintojeni mukaan huomattavasti matalampaa kipukynnystä, sekä vihjaamalla että taidan vain tykätä olla lääkepöhnässä, niin tokihan jätän Burana 800 sekä Tramal -merkkiset apteekkivalmisteet nauttimatta, ja keskityn kohtaamaan kivun uudenlaisena, tietoisuuteni rajoja avartavana sekä elämän syvällisemmän merkityksen ymmärtämisessä auttavana kokemuksena. Eli kärsin viikonlopun ilman lääkkeitä, ja niin kuulkaas kärsi hänkin. Lapsille olin silti melko pitkämielinen, ystävällinen ja osallistuva. Milloin en maannut valvekoomassa murhaavasti kattoa tuijottaen. Tai mielenosoituksellisesti ajanut nurmikkoa helteessä, tai jynssännyt kylpyhuonetta ruoanlaiton ja pyykinpesun välissä.

Suun sisäpinnat eivät enää verestä, enkä ole eilisen jälkeen joutunut kielellä kaivamaan alahampaan jättämästä kraaterista varastoitunutta ruokaa. Enkä ole joutunut senkoommin järkyttymään makutunnistuksen tuloksesta - tätähän syötiin toissapäivänä. Antibiootit ovat saaneet tulehduksenkin talttumaan, eikä henkenikään enää haise maakellariin loukkuun jääneeltä lampaanraadolta. Laulajaisen, jonka hajuaisti on ensiluokkainen, kasvot alkoivat perjantaina oikeasti vihertää, kun käännyin hänen puoleensa tekstiä (sekä hajujäämiä) suoltaen.

Ja kyllä, ajattelin heti silloin purskutella suutani jollain desinfioivalla. Löysinkin kaapista suuvettä, jonka hankintahetkeä en muista, mutta arvioisin, että nykyisten EU-standardien mukaisesti sitä voitaisiin myydä Utzbekistanissa Kodin Putkimiehen asemasta. Apteekkiin on meiltä aika pitkä matka myöhään perjantai-iltana, ja lauantaina keskityinkin mököttämiseen sekä lääkkeistä kieltäytymiseen.

Nyt alkaa tuntua siltä, että oikeanpuoleiset hampaani oravannököistä lähtien ovat pikkuhiljaa uudelleenjärjestäytyneet takaa väljentyneeseen rivistöön. Kaikkia hampaita on siis särkenyt juuria vihlovasti, kun äärimmäisen tiheään ahtautuneet hampaani ovat saaneet lisää elintilaa. Korvakäytävää ja leukaniveltä vielä vähän jomottaa.

Keskiviikkona on jälkitarkastus sekä pienen, itseltäni huomaamatta jääneen lohkeaman korjaus.

Kerroinko muuten, että hammaslääkäriällösedän mukaan hampaani ovat IKÄISEKSENI hyvässä kunnossa. Siis mitä? Tarkoittaako se, että nuoremmalle ihmiselle nämä olisivat ihan vain välttävät resuleegot? Vai että olen jo niin vanha, että on ihme että minulla enää omia hampaita onkaan?

Nyt se siis alkaa taas, ikäkriisissä vellominen. Tämä pieni, täysin turha Ikäisekseni-sana tulee särähtämään korvaani kerta toisensa jälkeen, kunnes ehkä joskus yli 80-vuotiaana, ikäisekseni vetreänä ja vireänä puumana alan dementian suosiollisesta myötävaikutuksesta unohtaa, miltä tuntuikaan menettää nuoruuden kultaisen sädekehän viimeinen rusotus kuihtuvilta poskipäiltäni.

Että sellaista naisenergiaa täälläpäin. Ja ukkosmyrskyjä, rakeita sekä vihaisia paarmoja. Mietintöjä uusioperheistä sosioekonomisina yhteisöinä, ja kasvavaa ymmärrystä sille, miksi miehet viehättyvät nuorista naisista vanhempien sijaan.

Kyse ei ole vain ulkonäöstä, siitä geneettisestä faktasta että nuoret ovat hedelmällisempiä, ja sukuvietti pohjimmiltaan tähtää lisääntymiseen.

Mietitäänpä, että olet keski-ikäistyvä ällösetä, kasvatettu siinä maailmassa jossa oli miesten ja naisten työt ja roolit. Muistat millainen oli isä, ja millainen äiti. Isä ajoi autoa ja äiti istui kyydissä, ja äitienpäivänä isä toi äidille ruukkuruusun. Tuo vieläkin.

Nyt sitten ikäisesi naiset ovatkin valveutuneita, vapautuneita, vaativia. Ja hyvin usein vihaisia, etkä yhtään ymmärrä miksi. Osaavat omat, "naisten työnsä" niin hyvin ettei sinun yrityksesi osallistua ja kantaa kortesi kekoon kelpaa lähellekään. Tai sitten ovat alentuvia. Meidän Pentti pesi lattiat - eihän se tietysti listojen päältä pyyhkinyt, mutta välttäähän tämä ensi viikkoon.

Osaavat myös "miesten työt", ja jos eivät osaa, vievät kylmästi tilipussinsa autokorjaamoon ja ostavat haluamansa osaamisen.

Elätte modernisti, ei tarvitse kaataa puita, teurastaa mulleja, ampua susia eikä kaivaa ojia. Miehekkäin elinpiirissänne oleva askare on kesämökin puuseen tyhjennys. Siinä sitten mietit, mitä ne muoviset sisäkkäiset putkenpätkät jätteen seassa ovat, maatuvatko ne vai mitä niille pitäisi tehdä, ja osaat etsiä tietoa korkeintaan kysymällä muropaketin keskustelupalstalta.

Naiset hallitsevat sukulaissuhteet niin omalta kuin sinunkin puoleltasi, muodostavat salakavalia naisten verkostoja jotka puhelimessa lärpättäen vuotavat intiimitkin salaisuutesi kulovalkean tavoin koko naisverkoston ruodittavaksi, ihmettelet sitten niitä tietäviä katseita seuraavissa sukujuhlissa (tai ehkä et, koska et huomaa mitään erilaista). Takaavat toisilleen järkkymättömän taustatuen kun todetaan miten väärässä ja sika ja kylmä ja tunteeton se tuleva ex-mies onkaan. Jakavat tarvittaessa tuttavat naisten kesken erossa. Kasvattavat lapset oman mielensä mukaan, olit sitten koti- tai viikonloppuisä, ja käyvät sanomassa että menkääpäs nyt takapihalle vähän kopittelemaan palloa pojan kanssa.

Ällösedän ikäinen nainen vuokraa dvd:n jos haluaa romantiikkaa, ottaa miehen kun haluaa seksiä, ei jaksa odottaa tulevansa otetuksi. Mielellään sellaisen miehen, josta hän voi edes kuvitella kuoriutuvan Viggo Mortensenin tai edes Jouni Hynysen, edes hetkeksi. Kuka sitä jaksaisi odotella ottajaa, kun on työt, kotityöt, lapset tai lapsenlapset, harrastukset, vapaaehtoistyö, iltaopiskelu, matkustus ja sisustusprojekti etenee kohti kustavilaista ullakkokamaria. Ja jos keski-ikäisenä miehenä yrität ottaa, olet se ällösetä. Etkä yhtään mieti hänen tarpeitaan, aina vain vonkaamassa yhtä ja samaa.

Että olisiko helpompaa, jos ällösedällä olisi sellainen vähän ujo ja herkkä nainen, jolle voisi opettaa elämän ihanuuksia, ja joka ei niin tarkkaan tietäisi mitä elämältä haluaisi vaan olisi avoin kaikelle. Innoissaan kaikesta uudesta, ihailisi elämänkokemustasi. Ei kyseenalaistaisi kaikkea, olisi sopeutuva ja jaksaisi ajatella että "sitten joskus". Ei sanoisi pahasti, takaisin tai kysymättä, ei ainakaan niin että kirpaisisi. Ei olisi niin vaativa, kriittinen ja inhorealisti, vaan jaksaisi vähän leikkiä, lääkäriä tai kotia, vaikka uutuudenviehätyksen voimalla.

Eihän ne nuoretkaan naiset taida enää tuollaisia olla. Mutta voihan sitä kuvitella, samoin kuin naiset Viggoja.

Silti, moni taitaa nimenomaan kaivata ikäistänsä seuraa. Henkisesti saman ikäistä. Kuten Laulavainen vakaasti totesi 5-vuotiaana "Ei miehet ole aikuisia. Vain naiset on."

Puuduttavaa kosiskelua.

2011-07-07T13:40:00.000+03:00

Löysin vihdoin pettämättömän tavan pudottaa painoa. Se putosi kerralla, pysyvästi, ainakin 60 grammaa. 30 grammaa per isojuurinen viisaudenhammas, arvioisin.

Tuo ei kuulkaas ihan helposti pompsahda takaisin. Jos jotain pompsahtaa, niin se on sitten ihan eri kohtaan ja eri asia.

Ajattelin myös, että suu kipeänä, verta nielleenä ja lääkkeistä huonovointisena mikään ei tietenkään maittaisi viikkokausiin. No aivan niin se ei mennyt, mutta en valita kohdalleni poikkeuksellisesti osuneesta helläkätisyydestä. Hammaslääkäri, jonka huumori oli puuduttavuudeltaan yhtä jytkyä kuin ruskeensakin, oli varma otteissaan, varovainen, ja pilkkoi fiksusti isomman hampaan ensin "hiontaliekillä" moneen osaan ennen kuin väänsi niitä väkivalloin irtoamaan. Palava hammasluu haisee kuulkas vinhalta. Eli minulla on vain hieman hellä leuka, ei juurikaan pottupeltomuodostelmia suuni sisäpinnoilla eikä jälkeäkään kolmoishermosäryistä, toisin kuin viimeksi.

Tulin siinä sitten (ajatuksien vaellellessa rentoutuneessa, zenmäisessä usvassa, niin kuin aina kun minua törkitään terävillä instrumenteilla ja luustoani vääneellään uusiin, luoviin ulottuvuuksiin) miettineeksi, että miksi mieshammaslääkäreillä on aina niin kamalan tylsät jutut. Johtuuko se työn yksinäisestä luonteesta? Erehtyvätkö he luulemaan, että potilaiden vaitonaisuus johtuu mykistyneestä ihailusta heidän sanansäilänsä heiluntaa kohtaan?

Tämä yksilö flirttasi taukoamatta stereotyyppisen suuhygienistin kanssa (koko 36, vaalea poninhäntä, ystävällinen sirkä hymy ja vino pino häikäisevän diplomaattisia, pyöreäkulmaisia mielipiteitä). Mietin, käytiinkö sama ontosti koliseva soidintanssi ihan vain ohjelmanumerona läpi jokaisen asiakkaan kuullen, vai seurasinko todellakin Suomen kaikkien aikojen huonointa selvinpäin toteutettua iskuyritystä. Veikkaan ensimmäistä vaihtoehtoa.

Jos kyseessä oli vaihtoehto kaksi, toivon etteivät heinäkuun hiljaiset, pitkät päivystyksentäytteiset tunnit ja päivät saa poninhäntäsuuhygienistin arvostelukykyä hämärtymään ja vastarintaa murtumaan. Tarkkailen tilannetta mielenkiinnolla ensi viikon tikinpoistossa.

Kesäduunibeige.

2011-07-05T14:50:00.002+03:00

En ole onnistunut saamaan piparipoikaa kuriin Juhannukseen jälkeen. Itse asiassa viime viikonloppun minulle kävi vielä sellainen oikein perinteinen kämmi. Se on se makeisveroansa. Miten minä, tiedostava ja valistunut ihminen voin saada itseni uskomaan, että eihän mikään sellainen ole karkkia, joka ei ole makeisveron alaista.

Niin kuin keksit. Fanipalat. Tai siis ne sellaiset Kantolan namipalat, jotka ovat hieman eri makuisia, ja joka suupalan jälkeen jään miettimään että pidinköhän oikeastaan enemmän fanipaloista, kun toisaalta näissäkin on kiva maku. (rouskaus) Ja mikähän se fanipalan maku oli, joka näistä jäi puuttumaan (rouskaus). Vai oliko tässä sellainen erilainen, jännä toffeinen (rouskaus), vaiko sittenkin suklainen (rouskaus), ja niissä fanipaloissa nimenomaan se toffeinen (rouskaus) maku?

Ja siis enhän minä tietenkään niitä olisi muuten ostanut, mutta Lidlissä oli erityisen edullinen tarjous. Rajoitettu erä vielä, vain kaksi pussia per asiakas. Kävin asiakkaana vain kerran, sentään.

Ja enhän minä tietenkään itselleni. Vierasvaraksi. Meillä käy vieraita melkein joka kesä.

Kesällä tuollaiset keksit kyllä tuppaavat nopeasti sulamaan kaapissa, ja jääkaappikin on vähän ahdas. (rouskaus)

Mutta edelleenkään, enhän minä näitä tietenkään itselleni. Laulavainen lapsenihan tykkää näistä erityisesti. Vai tykkäsikö se vain niistä fanipaloista (rouskaus)? Onko nämä nyt sitten niin erilaisia (rouskaus)? Joo, onhan näissä tosiaan tällainen kiva, vähän erilainen maku (rouskaus). Onko tämä vaniljatäyte tässä muodossa mielestäsi raikas (rouskaus), vai liian makea (rouskaus)? Jaa, minusta se on tavallaan raikas. Vai onkohan (rouskaus)?

Kaksi pussia. Ehkä omakohtaisesti kuitenkin korkeintaan puolitoista.

Nyt on kuulkaas huono olo, toista päivää. Ja pönkeä, olin aamulla lähellä 96 kilon rajaa.

En silti oikein jaksa välittää, on liian kuuma, liian monta työpäivää ennen kesälomaa, liikaa sitä ja tätä ja väsyttää turkasesti, ja vähän väliä pitäisi keksiä mitä laittaisi ruoaksi perheelle.

Lonkkaa, polvea ja olkapäätä vihloi viime viikolla julmetusti, pidin vähän taukoa juoksemisestakin. Eilen se taas maittoi. Siis kävely-hölkkä -yhdistelmä, ei varsinaisesti juoksu. Vaikka olo on turpea kuin oasis-sienellä.

Enpä ole aikoihin tuntenut oloani näin epäviehättäväksi.

Se on tämä beigeen pukeutuminen, joka taitaa kostautua. Nyt kun olen aiempaa viileämpi ja vaaleampi, olen myös useasti pukeutunut järkevän asiallisesti. Sitä minun ei pitäisi tehdä, ainakaan liikaa. Tai ainakaan näin äkkiseltään liikaa kerralla. Liukenen tapetteihin, etenkin jos ne ovat tyylikkäitä off-white-sävyjä. En koe että minussa on samaa särmää kuin ennen, ja tunne hyökyy ylleni kokonaisvaltaisesti. Miksi ihmeessä olen näin ulkonäkökeskeinen, hyvin harvoin olen tiedostamatta miltä näytän?

Pitää varmaan hakea taas vauhtia, puskea piparipoikaa voimalla selästä lineaarisesti oikealle vaikka se haraisikin vastaan. Ja sitten kun tämä vararengas vyötärölläni on pihistetty tyhjemmäksi, kaivella vaatekaappiani josko sieltä löytyisi jotain blondiuteeni rimmaavia vamppivermeitä joilla saisin egoni jälleen tunkattua pystyyn.

Ruutuakka.

2011-06-30T16:01:00.000+03:00

Piparipoika otti Juhannuksen kunniaksi mukavan lekotteluasennon ja kellahti selälleen kahden pykälän verran. Olen hissukseen odotellut josko hän ymmärtäisi ryhdistäytyä, ja singahtaa takaisin timmiin 93 asteen kulmaan eli entisile sijoilleen, mutta on jo torstai, joten luovuin toivosta ja päivitin nöyränä diet-tickerini. *huokaus*

Jokin tässä suklaattomuudessani ei toimi niin hyvin kuin toivoisin.
Tunnen oikein perinteisiä sokerisuonia kouristelevia houkutuksia kun näen kasoittain sinisiä levyjä, konvehtirasioita, uutuusmakuja, ihania sekoituspusseja vanhoja hyviä suosikkejani maissicrispeillä terästettynä, mutta kävelen kerta toisensa jälkeen kauppojen karkkihyllystöjen ohi. Enää en sorru edes lakritsaan, koska se on aivan turhaa; muu karkki ei korvaa suklaata, ja irtokarkkien äkkijyrkästä sokerimäärästä tulee vain huono olo ja morkkis, kuin rähinäviinaa joisi. Olen nyt vieroittanut itseni siitä ajatuksesta, että karkkipäivä on kerran viikossa. Karkkipäivää ei minulle ole ennen kuin vasta jouluna.

Mutta silti, jäätelön sekaanhan voi muussata dominokeksejä, kun niissä kaakao on niin epäsuklaanomaisessa muodossa, etteivät ne varsinaisesti edes suklaannälkään puraisekaan.

Ja hups, sekö olikin macademiapähkinävalkoSUKLAAcoocie, kuka noin pitkä sanoja edes jaksaa lukea loppuun?

Ja on monia muitakin suklaakompastusansoja, jotka takaavat minulle riittävän kalorinsaannin jotta vaivalla kerrytetyt elintasomuhkurani jatkavat auvoista olemassaoloaan reisissäni.

Siinä uusin kompleksini: Reidet. Alleista kun en enää jaksa touhottaa.
Voisikohan syy olla se, että siinä missä juoksuharjoitukset jäntevöittävät ja muokkaavat muita vartaloni ongelma-alueita aavistuksen verran linjakkaammiksi tai terhakkaamiksi, reisiä nämä harjoitukset vain pullistavat entisestään lihasten komistuessa?

Rasvakerrokseni tuskin on pienentyyt paljoakaan, mutta vatsani on varmastikin tehnyt pienen ryhtiliikkeen. Jo ihan siitä pelosta, että juostessa se olisi vaarassa irrota jengoiltaan ja revetä kokonaan, jos se hulmuaisi aivan liian kaukana selkärangastani.

Kun vielä muistan muutaman kerran lenkin jälkeen heivata käsipainoja ylös ja alas, olen voinut hyvällä omalla tunnolla päättää että ruumiinhoidollinen tilani on kohtalainen ja muotoseikoista huolimatta olen ansainnut oikeuden käyttää lyhythihaisia yläosia.

Mutta ne jalat. En ole koskaan ollut innoissani reisistäni. Käsi pystyyn kuka on (omistaan, siis)! Jopa sääreni antavat aihetta alitajuiseen ärsytykseen; ne jos mitkä ovat saaneet viime kuukausina treeniä enemmän kuin kahteenkymmeneen vuoteen. Onneksi olkoon, minulla on vahvat, lihaksikkaat pohkeet. Ja minä kun haluaisin ihan vain tällaiset.

Niin ja vielä yksi asia, joka mielestäni maailmassa on väärin: Kun hankkii uuden vaatteen, josta pitää ensisilmäyksellä paljon, on usein niin häikäistynyt vaatteen hyvistä ominaisuuksista, tyylillisestä raikkaudesta sekä siitä uudistumisen tunteesta, kun onkin saanut omasta, vanhasta ja kulahtaneesta itsestään uuden (kuten vaikkapa, herranjumala sentään, maalaisromanttisen) puolen esiin, että ei aina oikein hahmota asioiden mittasuhteita. Kuin vasta valokuvista. Että ihanan, uuden mukavan väljän, laskeutuvan ja rentolinjaisen kesäpaitani raikas sini-valkokuosi kattaakin kuvaruudusta puolet, ja lähes peittää näkyvistä muun seurueen. Lapseni, kummisetäni, äitini ja pikkuserkkuni.

Hämmästyn kerta kerran jälkeen sitä, mite pieneksi ja mitättömäksi itseni tunnen verrattuna kuvalliseen dokumentaatioon.

Juhannustaika miehille:

2011-06-23T09:41:00.002+03:00

"Kun juhannusyönä juo itsensä kaatokänniin, soutaa järvelle ja nousee sepalus auki seisomaan veneen reunalle, voi rannalla nähdä tulevan leskensä."

Ei muuta raportoitavaa tässä hetkessä.

Juokse, genuiini, juokse!

2011-06-20T22:10:00.000+03:00

Genuiinit juolahtivat mieleeni, MLL:n kanssa sovittelimme sandaaleja viikonloppuna. Hymähdin ääneen että "nämähän on oikein genuiininnahkaa!" MLL parahti kauhuissaan: "ei mä en halua niitä sitten, genuiini kuulostaa niin... uhanalaiselta!"

Viime viikkoinen vanhojen ystävien tapaaminen sujui hyvin, tapasten merkeissä. Ai miten hyviä olivat (tapakset ja ystävät), ja vielä kaupan päälle kannullinen cava sangriaa, ihanaa. Tunsin oloni oikein ylelliseksi, oikeutetusti, heti raskaan työviikon päätteeksi.

Iloani ei himmentänyt edes kanssavanhemman kanssa puhelimessa käyty hilpeä keskustelu "aivan totta, kello on 17.30, olen toki vielä kaupungissa, mutta en siltikään voi taata yhteiselle lapsellemme kuljetusta kotiin, koska a) en tiedä milloin itsekään kotiudun b) en tiedä millä kotiudun, koska olen hiprakassa." Jos puolustusta kaipaisin, kertoisin teillekin että MLL:n kotiinpaluu oli spontaania laatua.

Kun mietin taaksepäin niitä aikoja, jolloin lapset olivat pienet, en silloin jaksanut että tämä aika vielä koittaisi. Että voisin siemailla laadukasta viintä sivistyneessä aikuisseurassa kelloa vilkuilematta. Ajatellen, että vaikka minulla on lapsia (joista en mistään hinnasta luopuisi), ne kyllä pärjäävät muutaman tunnin tai päivän ilman ohjaustani, hoivaani ja läsnäoloani. Hetkellisesti riittää, että lapsella on kotiavaimet (ja 400 grammaa jäistä jauhelihaa pakastimessa), itse ehdin paikalle sitten joskus kun joudan. Tai ainakaan en uskonut, että vaikka perjantainakaltainen päivä koittaisi, olisin vielä hengissä/järjissäni, ja jaksaisin siitä nauttia.

Viikonloppuun mahtui toinenkin "en ikinä uskonut sen päivän koittavan" -hetki. Olin "reippaalla" lenkillä, syketavoite siis 127-139. Lenkin loppupuolella tein lyhykäisiä juoksupyrähdyksiä aivan oman pääni mukaan, ja jalka nousi vaihteeksi keveämmin kuin yleensä. Pienen ylämäen kohdalla innostuin ponkaisemaan vauhtia aivan uudella vaihteella; havut ja männynkävyt vain ropisivat, ja harjanteen laelle päästyäni juoksu jatkui. Siis juoksu, ei töpsyttely, tepsuttelu tai se pompahteleva lähestulkoon-hölkkä, jota yleensä harrastan. Nyt jalkani ojentuivat haukkaamaan isoja siivuja lenkkipolusta, pohkeet pullistelivat, reidet kaartuivat taakse ja kimmahtivat takaisin vinojen vatsalihasten avustamina. Käsittämätön vauhti, tunne, lento. Juoksin valehtelematta ainakin 200 metriä. Syke 178.

En muista kokeneeni vastaavaa juoksemisen tunnetta ikikuunapäivänä koskaan. En edes lapsena. En ole juoksijatyyppiä.

Vanhoja munia.

2011-06-16T23:08:00.000+03:00

Janottaa, kolmatta päivää. Juon mukin toisensa jälkeen, ja kun väsyn ramppaamaan keittiön hanalle ja takaisin, otan kannun viereeni ja juon sen tyhjäksi. Sitten huomaan, että vessaan on vielä pidempi matka.

Sokerista tulee huono olo. Mahaa kivistää jos syön sitä, ja katsominenkin ällöttää. Söin sitten vinon pinon karjanlanpiirakoita ja munavoita ilman munaa, kun niiden päiväykset olivat jonkin verran antiikkisia. Jätin munat silti jääkaappiin, jos vaikka keksisin jonkin energiataloudellisen ja ekokatastrofivapaan tavan hyödyntää niitä myöhemmin.

Olo on hyvin väsynyt. Lepään hieman, en käy lenkillä. Tämä helle, itikat, mahakipu, kroonisen kuiva kitalaki, en ole aikoihin tuntenut oloani näin kumman epämukavaksi. Mietin ovatkohan sokeriarvoni ollenkaan kohdallaan, vai onko tämä alakulon alho vieroitusoire suklaasta.

Huomenna tapaan vanhoja ystäviä. Onpa edellisestä kerrasta aikaa, ja se on puoliksi minun vikani. Mutta onhan sentään huominen. Vähän jännittää, vieläkö entinen yhteinen sävel löytyy, vai olemmeko menneet kovin eri suuntiin ajatuksinemme. Muistammeko vanhat tapahtumat enää samalla tavalla, vai onko mielemme tehnyt uusia tulkintoja? Minä ainakin olen kulkenut pitkän matkan, mutta en tiedä miten kauas. Huomenna toivottavasti mietin, että olen ihan hölmö kun tällaisia jännitän, ja tilaan uuden kannun sangriaa.

Paino on nyt vajaa 94, eli piparipojan kielellä 93. Nyt se on tipahtanut tuohon lukemana hitkuttamalla, ei millään vippaskonsteilla. Jos mahani ei olisi kipeä, olisin iloisempi.

Rakastan, en rakasta, rakastan, rakastanpas.

2011-06-14T19:15:00.001+03:00

Tähän aikaan vuodesta olen aina kovin rakastunut. Pihaani. En puhu puutarhasta, koska se olisi hieman suureellista olosuhteet huomioon ottaen.

Pihanhoito ei ole minulle sellainen asia, josta kokisin olevani jotenkin vastuussa. En kerro naapureilleni että "onhan oma piha kiva, mutta kun siinä on kamalan paljon työtä, pitää olla jatkuvasti jotain nurkkaa rappaamassa". Enkä rappaa jatkuvasti.

Eikä se ole myöskään tilaisuus osoittaa valtaani ravintoketjun huipulla. En julista, että "minun pihallani ei muuten ole yhden yhtä rikkaruohoa - heti jos kiveyksen välistä pilkottaa jotain vihreää, sumutan siihen tätä myrkkyä."

Enkä odota Ludvig neljännentoista jossain vaiheessa käyskentelevän pihassani, joten sieltä ei löydy geometriseen muotoon leikattuja pensaita tai viivasuoria promenadeja.

Eikä tavoitteenani ole edes alkukeväästä pakkasiin jatkuva perennoiden ja kesäkukkien kausivaihteinen kukoistus ilman yhden yhtä tylsää väriloistotonta hetkeä.

Enkä myöskään ole taitavasti suunnitellut niin, että pihassani olisi pelkästään äärettömän helppohoitoisia, ainatyylikkäitä ainavihantia havuja sekä naapuruston kanssa sävysavyynnytettyjä hanhikkeja sekä aroniaa, kun ei kai kukaan haluaisi ikävää poikkeamaa katukuvaan.

Jos joku yrittäisi elää hyötypuutarhani tuotannolla, painonpudotus ainakin onnistuisi. Paitsi jos se joku olisi vuohi, ja söisi ylipitkää ruohoa ja horsmia.

Minulla on ainakin mäntyjä, omenapuita, kanukka (joka on kohta kuollut), vuorimäntyjä, Lapista varastettu pihlaja, pienenpieni lenkkipolun varrelta varastettu tuomi, kitukasvuisia koivuja, kuusia ja aika paljon pajuja. Ojassa. Anteeksi, naapurit tämä poikkeama katukuvassa. Mutta kun ne ovat niin kauniin vihreitä ja elinvoimaisia tähän aikaan vuodesta.

Ja on minulla jotain tavoitteitakin pihani suhteen. Haluaisin että se olisi kauttaaltaan kuorrutettu pensailla - lumipalloheisi, aroniaa, villiruusuja ja pari jaloakin, syyshortensioita, marjapensaita, raparperi, tatarta, vaaleanpunaista hanhikkia, vadelmaa, tuoksuvadelmaa (leviä vain niin paljon kuin sinua huvittaa, vakuutan sille, ja se on kuulkaas kovin epäuskoinen). Voisin sitten pensaiden suojassa rauhassa istua filtillä ja juoda shampanjaa muumimukista. Kuunnella sinitiaista. Kuusama puuttuu vielä, sitten voisin ehkä tyytyväisenä hetken odottaa että nämä entiset kasvavat ja komistuvat vuosi vuodelta.

Haluan että piha ottaa vallan minusta, eikä toisinpäin.

Kun nurmikon keskeltä pukkaa uusia puolukanvarpuja tai lakanlehtiä, kierrän ne leikkurillani varovasti. En minä nurmea tarvitse, ainakaan näin paljon, mättäät ovat paljon kiehtovampia. Kun nurmikon laidalla kasvaa nokkonen, neuvottelen sen kanssa hetken ja kehotan sitä siirtämään juurensa pihan kauimmaiseen nurkkaan, ja surautan sitten kasvin silpuksi, sydän vähän särkien. En kalkitse nurmea vaikka se sammaloituu, koska pelkään että lähellä viihtyvät jäkälät ottaisivat asiasta nokkiinsa. Sammal on sitä paitsi pehmeämpää kävellä kuin nurmikko.

Erityisen armoitetuksi tunnen oloni siitä, että pihassani ja sitä reunustavassa metsässä kasvaa huumaavia suopursuja. Ne kukkivat juhlallisesti vain lyhyen aikaa, ja se on joka kerta yhtä orgastista.

Viikonloppuna löysin aivan uuden kasvin pihastani. Se on ehkä jotain, jota olen kylvänyt, tai sitten joku luonnonkasvi jota en ole ennen huomannut. Olin ilahtunut, voi - minulleko, ei teidän olisi tarvinnut, mitä te nyt tällaista..

Kun muutin tähän taloon, pihassa ei ollut paljoa mitään. Multaa ja sepeliä kyllä, ja kivasti mäntyjä. Ja niitä suopursuja. Ja kummallista kyllä, perunoita. En tehnyt mitään hienoa puutarhasuunnitelmaa - osittain budjetäärisistä syistä mutta pitkälti myös laiskuuttani. Haaveilin kyllä paljon. Ajattelin että olisi ihanaa jos pihassani olisi perennoja; mystisiä sinikukkaisia salvioita, kelmeitä kuunliljoja vakavine isoine lehtineen, valkoisia kellomaisia hentoja kukkia, ehkä ripaus jotain pientä ja keltaista, mutta ei liikaa. Kainoja tulppaaneja keväisin, mutta ei mitään räikeitä ja ilkeännököisiä narsisseja. Juhannusruusu, valkoinen. Vaaleansinisiä orvokkeja. Mutta vain yksivärisiä orvokkeja, ei sellaisia joissa on erivärinen keskus.

Nyt niitä perennoja on sitten vähän kertynyt. Karvaisia unikkoja, pöyhkeitä uljaanpunaisia pioneja, mutkikkaita kivikkokasveja jotka purskauttelevat ilmoille mm. kirkkaankeltaisia kukintoja, maksaruohoja, pulppuavia rönsyjä kaikenlaista kirjavaa (vaaleanpunaista, keltaista, violettia) jota en edes enää osaa nimetä, hajuherneitä, turpeita nuppujaan härskisti esiin puskevia nauhuksia, päivänliljoja, värililjoja, iiriksiä ja kurjenpolvia ja -miekkoja. Lemmikkejä, punatähkää, jotain-jotain, jumaltenkukkaa, hopeayrttiä, elefanttiruohoa, myskimalvaa, ukonhattua, ja sitä valkoista juttua. Konnantatarta. Ei mitenkään erityisen komeasti ja volyymilla, mutta kamalan montaa lajia, ottaen huomioon että monta muuta on jo ehtinyt poistua keskuudestamme. Yllättävistä paikoista puskee esiin eksyneitä akileijoja, ja kaiken seassa kiemurtelee kepeää maahumalaa. Keväisin narsisseja, helmililjoa, krookuksia (1-6 kpl), ja korkeintaan 2 tulppaania (istuttamistani kymmenestä). Alliumeja, joista ei tiedä ovatko ne punaisen vai sinisen sinipunaisia. Enkä edes pidä väreistä joista ei tiedä varmuudella tiedä kumpaa ne on. Ajatuksena se on häiritsevä.

Ruukussa on kesäkukkina mairean lohenpunaisia pelargonioita, tällainen wanna-be-mummo kun olen, ne sopivat tunnelmaan täydellisesti. Ruusupegonioihin ja niihin puna-valkoraidallisiin torvennäköisiin kesäkukkiin asti en ole vielä päässyt.

Ja onhan minulla tietysti myös mansikkaa, perunaa, retiisiä, salaattia, ruohosipulia, sipulia, hernettä tomaattia, paprikaa (en edes uneksi että ne tekisivät satoakin). Ja minulla on myös hauskaa. Sekä horsmaa, kortetta, vesiheinää, suolaheinää ja sitä jotain, missä on sitkaat juuret.

Kun tulen töistä, kipitän ensimmäiseksi koroillani talon ympäri nurmikkoa piikittäen ja tarkastan jokaisen kasvin uudet kuulumiset ennen kuin menen sisälle katsomaan ihmistaimiani.

Viimeisin pihaskandaalini on tämä: Omenapuu (se sievä), joka on aivan sinkku (seudulla ei ole havaintojeni mukaan yhtään potentiaalista, sukukypsää seurustelukumppania) oli pari viikkoa sitten täydessä kukassa. Kukinnan viime hetkillä sain napattua kaupungin omenapuusta oksan, ja menin jokavuotiseen tapaani suorittamaan keinohedelmöitystä, kun eihän raukkaparalla ole vakituista parisuhdetta. Mutta mitä huomasinkaan - puu oli jo valmiiksi tiineenä! Kaikenlaista hävytöntä säätöä sitä pahaa-aavistamattoman pihattaren silmien alla tapahtuukin!

Suspicious minds.

2011-06-13T13:11:00.000+03:00

Alkuhuuman jälkeen arkipäiväistyviin suhteisiin tulee usein hiekkaa rattaiden väliin. Ensi sitä luulee vain väliaikaiseksi ilmiöksi, selittelee itselleen, että toisella nyt vain sattuu olemaan huono päivä. Lakaisee muruja maton alle ja katselee tarvittaessa muualle, odottaa että tilanne korjaantuisi itsestään.

Kun tilanne pitkittyy, voi käydä niin että mukaan tulee aivan huomaamatta kummallisia piirteitä. Asetelmat vääristyvät pikkuhiljaa. Jonain päivänä sitä herää ja huomaa ettei enää tunnista elämäänsä omakseen.

Minä heräsin tähän tunteeseen juuri. Jo viikkoja hänen jatkuva isällinen ohjauksensa ja kehoittelunsa toimia toisin kuin olin itse lapsellisuudessani ajatellut on hieman ärsyttänyt minua. Se alkoi hienovaraisena vihjailuna, mutta on muuttunut koko ajan rankemmaksi osoitteluksi.

Olen joutunut ottamaan etäisyyttä vanhoihin ystäviinikin, jotka ovat uskollisesti tukeneet minua monessa kurvissa ja mutkassa, kun he eivät kuulemma hänen mielestään pysy vauhdissamme mukana. Uusi elämäntapamme vaatii uhrauksia.

Koen, että minun pitäisi olla jotain aivan muuta kuin olen riittääkseni hänelle, saavuttaakseni hänen asettamansa tason jota en edes ole tiennyt tavoittelevani. Ilta toisen jälkeen olen huomannut oman riittämättömyyteni kumppanini piiskatessa minua uudestaan ja uudestaan sietokykyni äärirajoille, suomatta kuitenkaan aina edes kiitosta tai tyydytystä vaikka mielestäni annan kaikkeni.

Eilen alkoi tuntua siltä että tämä ei enää ole totta - ei minua ole luotu tälläiseen, ja otin asian lopulta reilusti puheeksi. Mieheni tiesi heti kärkkäästi kertoa, että vika on kommunikaatiokyvyssäni. En kuuntele ohjeita, enkä osaa aidosti kertoa miltä minusta tuntuu, ainakaan sillä tavalla että kumppani sen ymmärtäisi.

Pakko myöntää, että hän on oikeassa. Vika todellakin on minussa. Lisäksi olen tietenkin altis imartelulle, ja näin tulen helposti harhautetuksi reaalitodellisuudesta.

En siis tälläkään kertaa lukenut käyttöohjeita, vaan laitoin ne huolettomasti jonnekin "talteen". Lisäksi mieheni oli jo netistä guugeloitsemallakin löytänyt, ja minulle myös ääneen kertonut, sen tärkeän tiedonjyväsen, että Suunto M5 olettaa sitä käyttävän henkilön kuntotason aivan automaattisesti kohoavan tiettyä oletustahtia mikäli harjoitusohjelmaa noudatetaan. Koska näin ei kuitenkaan välttämättä ole, väärinkäsitykset henkilön ja hänen ranteensa välillä voi välttää tekemällä ajoittain kuntotestin. En ole antanut ranteelleni todellista tietoa kunnostani, ja se on täysin omaa tietämättömyyttäni ja huolimattomuuttani. Väärinymmärrys on yksin minun puolellani.

Jos siis olisin tehnyt kuntotestin esim. kuutisen viikkoa sitten, ei ranteeni olettaisi minun olevan kuntoisuusluokaltani ylintä aatelia, eikä siis vaatisi minulta näitä "45 minuuttia, ERITTÄIN kovaa" -harjoitteita, jotka saavat minut oksentamaan sisälmykseni ulos jo puolessavälissä lenkkiä enkä meinaa millään saada harjoitteita vietyä loppuun edes puolentoista tunnin ajanjaksojen aikana. Ei siis puhettakaan rauhallisista sauvakävelyistä, jos oletus on, että sykkeen pitäisi olla jatkuvasti yli 150.

Vihdoin tajusin, että en voi aidosti olla kuntotasoltani "erittäin hyvä", jos maksimissaan juoksen yhteen putkeen seitsemän minuuttia. Maanantaina teen kuntotestin, ja toivottavasti - oi, todellakin toivottavasti ranteeni ehdottelut loivenevat "maratoonari"-tasosta kohti "keski-ikää lähetyvän punkeron" -tason suuntaan.

Hit me babe one more time.

2011-06-10T15:52:00.002+03:00

Saldona hitti/huti -äänestyksessä oli ääneen lausuttuina pelkästään positiivisia lausuntoja. Ja spontaaneja nauruun purskahtamisia. Yllätyksestä, oletan. Sitten lisäksi huvittuneita tuijotuksia.

Itse huomaan, että näytän iloisemmalta, valoisammalta. Ilvehdin puhuessani aina hieman liikaa, ja ihan kuin se ei nyt korostuisi niin paljon kuin tummaa kanvasta vasten. Tai sitten vaaleissa päissä on helppo luontevasti olettaa asuvan kepeämpiä ajatuksia synkkien pohjavirtausten sijaan, joten henkinen kontrasti on pienempi.

Painosta. Viimeaikaisen, toteutukseltaan melko mallikkaan ja tuloksiltaan lähes kohtalaisen kirin ansiosta olen nyt hyvin, hyvin kyllästynyt painonhallintaan konseptina. Kaikkinainen vouhkaaminen asiasta, aikataulujen ja tarjolla olevien kalorilaatujen optimointi, kiusausten väistely, nälän harhautukset, ajoittainen kiristely ja sitä seuraavat isot tai pienet repsahdukset, palkinnot ja pussikuurit. Äh. Kuka viitsii. Entä jos vain jätän viikottaisen suklaani jatkossakin syömättä (kuten nyt, toukokuun alusta lähtien), enkä ota pullaa kun tarjotaan? Onko kukaan kuullut kenestäkään kuka olisi kokeillut? Toimiiko?

Entä jos otan pullaa vain jos tarjotaan, mutta en osta/leivo itse?

Entä jos syön pullaa* vain jos leivon itse, ja se on hyvää (=parempaa kuin keskivertotarjoamispulla)? Onnistumisprosenttini sekä aktiivisuuteni leipurina ovat nimittäin vaatimattomia, joten tässä olisi kohtuullisen pieni riskikerroin.
Lapsilleni en asian suhteen kuitenkaan enää voi mitään (leipovat, piruvie, molemmat nyt kilpaa), olisi pitänyt panostaa tilanteen ennaltaehkäisyyn jo vuosia sitten. Tarkalleen 13-15 vuotta sitten.

*pulla = mikä tahansa sokeripitonen kotivalmisteinen ape.

Se nyt ainakin onnistuu (jos menen kauppaan vain kylläisenä/hesburgerin kautta), etten osta toistaiseksi kotiin mitään sellaista sokeripitoista josta pidän. Paitsi sokeria. Leivontaan, lapsille.

Seuraa mahtipontinen, katteettomuusuhan alla keikkuva julistus:
Olen toistaiseksi valmis luopumaan suklaasta. Ihan vain siksi, että juuri nyt olen kyllästynyt pussikuureihin, vatsanseudun pöhöön, vaatetusrajoitteisiin ja peruutusaskeliin, joita pelkään pipariukon kovasti harkitsevan.

Normaalitahdilla syön vuodessa noin kolmetoista kiloa suklaata. Huonoina päivinä enemmän. Sehän tekee 71500 kcal.

Tässä määrässä ei tietenkään vielä ole mukana
- juhlapyhäsuklaat (joulu, pääsiäinen, halloween, valentine's day, syntymäpäiväni, juhannus, Mannerheimin syntymäpäivä)
- lahjussuklaat
- lohduttautumissuklaat
- paniikintaltutussuklaat
- suklaa, joka on leivonnaisten (pää)raaka-aine
- en mitenkään ehdi syödä mitään muuta kuin suklaata - suklaat
- ne suklaat, joiden syömistä en havaitse vasta kun siivoan käärepapereita autostani.
- suklaa, jota syödään alle 20 gramman annoksina ( esim. yksittäiset konvehdit vaikkapa messuilla, lasten karkkipäivän karkkien verotus/laaduntarkkailu, "hei, syön Fazerin sinistä patukkaa, haluatko palan" -suklaat )

Nopeasti guugeloitsemalla 71500 kcal vastaa reilua kymmentä uumalle kertynyttä vararavintokiloa. Kun ottaa huomioon, että viime vuosien suuntauksenani, ilman lihomisenestotoimia, on ollut lihoa noin kolme kiloa vuosittain, minun pitäisi suklaa yhtölöstä poistamalla päätyä kalorivajeeseen, joka oikeuttaisi 600 gramman kuukausittaiseen painonpudotukseen.

Paitsi tietenkin, jos korvaan suklaan jollakin muulla. Kuten valkohomejuustolla. Sitruuna-marenkikakulla. Piparipohjaisella valkosukl… piparipohjaisella jotainjotainjuustokakulla. Pirskahtelevalla italialaisella valkoviinillä.

Alkoholisoidunkohan? (olisiko tässä vetävä uusi nimi blogilleni?)

Eilen sain postissa lapun, jossa kysyttiin, haluanko tilata itselleni kaksi paria esimerkiksi viininpunaisia sukkia vaivattomasti, säännöllisin väliajoin tapahtuvana ajantasaistoimituksena. Kupongissa ei ollut kuvaa sukista.

Hirvittävä ajatus, että käyttäisinkö samanlaisia viininpunaisia sukkia joka ikinen päivä? Ei kiitos. Olen mieluummin villi ja vapaa, yllätyksellinen ja arvoituksellinen sukkavalinnoissani.

Jos luopuisin suklaasta, takaisiko se vaivattoman, säännöllisin väliajoin tapahtuvan painonopudotuksen ajantasaistoimituksena?

Mercy.

2011-06-08T22:09:00.000+03:00

Joku identiteettituhoisuusvietti minulla kyllä on. Ei niinkään itsetuhoisuusvietti, vaan yritän näköjään alitajuisesti kampittaa itseäni pois tutuilta raiteilta, vaivalla luomastani tyylistä ja imagosta. Hukkaan tavaramerkkini tämän tästä.

En sitten enää ole brunetti. Eivätkä hiukseni ole mustat. Enkä ole oikeastaan edes punainen. Nyt jos joku kuvailisi minua silminnäkijänä poliisin kuulustellessa, hän sanoisi vaikkapa näin ”Sellainen vaalea nainen, en nyt osaa sanoa oliko varsinaisesti lihava tai laiha tai minkä ikäinen, kun ne hiukset häikäisivät niin pahasti että jouduin siristelemään ja katselemaan muualle”.

Tämähän se suunnitelma kieltämättä oli – vaalentua salakavalasti kampaajakäynti toisen perään – mutta sitten me vähän oiottiin, kampaajani ja minä. Olen siis niin paljon vaaleampi, että on vaikea ihan heti käsittää naamani ja hiusteni kuuluvan samana kuvaan. Tämä naama on nimittäin viimeiset kaksikymmentäneljä vuotta ollut tummahiuksisen naisen naama.

Itse asiassa nämä ovat aivan helkatin hyvän näköiset nämä hiukset, mallikin on ihanasti lyhyempi polkka josta tulee vähän sellainen 60-luvun tunnelma. Tarvitaan vain mustat paksut rajaukset, vaaleaa huulikiiltoa ja hieman hutsahtavat vaatteet, ja päässäni soi Duffy taukoamatta.

Mutta. Rasittaa jo etukäteen huominen työpäivä, kun kollegani, joista useat ovat y-kromosomin rampauttamia mitä ulkonäköasioiden syvempään ymmärtämiseen tulee, yrittävät päätä raapien hahmottaa että mikä minussa on tänään niin kovin erilaista kuin ennen. Ja naiset sitten katsovat velvollisuudekseen ihan jokainen mainita asiasta ”jotain”. Minun tehtäväkseni jää sitten lajitella aidot ja epäaidot kohteliaisuudet, kateuden katalysoimat virtapiikit sekä kauhistuksen kirvoittamat möläytykset ja niistä seuranneet paikkailut ja tökeröt sopertelut omiin kategorioihinsa, ja päivän lopuksi laskea vääjäämätön loppusumma – hitti vai huti. Ja kyllä, sillä miten ihmiset minut näkevät on jonkin verran merkitystä minulle.

Se mikä tässä on erityisen positiivista, on se, että mikään vaate ei enää näytä ylläni samalta kuin ennen. Se sinikirjava shifonkipaita, jolla menin kampaajalle, oli järkyttävän ruma värinvaihdon jälkeen. Saattaa olla, etten kykene pukeutumana kuin mustaan seuraavat kuukaudet.

Siinähän se kesä sitten meneekin rattoisasti.

Onneksi minulla ei juuri nyt ole oikeita ongelmia!

Uusi päivä, vanhat kujeet.

2011-06-07T08:50:00.002+03:00

On vaikeaa pysyä kurissa ja ruodussa. Se ei varsinaisesti edes onnistu, jos mietitään keskiarvoa. Sokerinnälkä herää pienimmästäkin hairahduksesta, ja sitten olen turmion tiellä lopullisesti. Ainakin loppupäivän. Ei mitään toivoa saada veräjää enää kiinni, saati mullilaumaa jälestettyä hakaan.

Vaikka kovennettu kuukausi on ohi, minulla on syytä ja motivaatiota tiristää vielä muutama kilo lähiviikkoina. Tai ainakin se takaisin pompsahtanut puolitoistakiloinen.

Eilinen oli hyvä esimerkki siitä miten hurlumhei elämäni ruoan kanssa on.

Ensin join vain kahvia. Sitten vätkyttelin pussin nutrilettia myöhäiseksi lounaaksi (ostin taas paketin suklaajauheita, se on tuttua ja turvallista). Lounas myöhästyi minusta riippumattomista syistä. Sitten pussi nutrilettia aikaiseksi välipalaksi. Välipala aikaistui minusta riippuvista syistä. Sitten töiden jälkeen asioille kaupungille. Mietin, pärjäisinkö aivan kylmiltään kotiin asti, mutta ei. Ostin lennosta purkin Nutrilett-ready-to-drink-suklaajuomaa. Tunsin siitä syyllisyyttä - valmispurkeissahan on paljon enemmän kaloreita kuin jauheissa!

Kotona minua odotti kaksi pellillistä kaura-suklaakeksejä (MLL:n kesäprojekti on opettaa Laulavainen leipomaan. Sadistista, monellakin tapaa.) Nämä vältin jo aiemmin hankitun lajiin liittyvän yliannostuksen takia, mutta sitten huomasin kilon verran rapeakuoriseksi ja muheviksi paistettuja broilerinosia. Proteiinia! Söin, no, aika paljon. Palanpainikkeeksi piimää (älkää kysykö mitään).

Tässä vaiheessa olin vielä kovin hyveellinen, kurinalainen, ja päämäärätietoinen. Suoritin 50 minuuttia "kohtuullista" liikuntaa alhaisilla sykkeillä, kävellen itikoiden kanssa kilpaa sekä pyöräillen. Sykkeet tuppasivat siinä nousemaan mutta ehkä vain säikähdyksistä, kun yritin toisella kädellä raapia itikanpuremia, eivätkä pyöräilytaitoni ole entisellä 12-vuotiaan tasollani. Harjoituksen puutetta, ja 12-vuotiaalle säädetty pyörä. Mutta käytin kypärää, koska perhe pakotti.

Kotiin tultuani huomasin, että Kotijäätelöauto on parkissa pihassamme. Laulavainen on asioimassa. Mikäs sen ihanampaa pitkän lenkin päätteeksi kuin lekotella takapihan rötkötystuolissa jäätelöä syöden, yhdessä lapsen kanssa. Suorastaan suloinen kesämuisto. Ja salakavalan makea.

Jospa söisin toisenkin. No en toki.

Sitten ihmettelin, miksi ihmeessä loput vappuna loihtimani äärettömän hienorakenteiset munkit on otettu sulamaan? No tiestysti siksi, etteivät jäätelöt olisi mahtuneet pakastimeen muuten. Muhkea pussillinen munkkeja sulaa illan mittaan pikkuhiljaa, ja minä mietin mikä on pahin vaihtoehto:
A) Kukaan ei jaksa syödä noin montaa munkkia riittävän nopeasti, ne kuivuvat ja menettävät aromaattisen hehkeytensä.
B) Joku muu syö kaikki munkit ja minä en saa niistä yhtään, enkä enää koskaan onnistu munkinpaistossa noin hyvin.
Arvaatte varmaan mikä oli vaihtoehto C.

Jonka jälkeen söin 3 dl hyveellistä maustamatonta jogurttia.

Ja vasta sen jälkeen kaksi jäätelöä lisää.

Revised version.

2011-05-31T09:24:00.002+03:00

Pahoittelen päättämättömyyttäni, mutta otin tämän tekstin vielä erinäisistä seikoista johtuen lähempään tarkasteluun. Tällainen itsekritiikki on minulle hyvin epäluonteenomaista, täytyy todeta. En usko ottavani tavaksi.

Pääsin siis viikonloppuna vihdoin tuulettamaan pahasti pölyttynyttä päätäni. Tein sen lähinnä mossaamalla. Edellisestä kerrasta, kun olen nauttinut musiikillisesta illasta vailla mitään rajoittavia muotoseikkoja, onkin vierähtänyt tovi aikaa. Sen alkoi huomata mielialassani.

Valmistautuessani tähän henkilökohtaiseen laatuaikaan harkitsin vakavasti aiemmin mainitun mustan, hihahalkiollisen puumamekkoni käyttämistä. Asu oli kuitenkin hieman liian dramaattinen aikomuksiini. Eikä minulla ollut sopivia kenkiäkään. Niinpä otin mustaa ommeltavaa kuminauhaa, ja viritin mekon sivusaumat (helmasta empirelinjaan asti) kohoaville laineille siten, että sain aikaan juuri vartalotyypilleni optimaalisen mittaisen puseron. Melkein tunikan. Optimaalinen harha lailla vertaa; mukamas vartalonmyötäinen vaate, mutta kuosiltaan sangen armollinen, lepakkohihat kätkevät allit ja selkäläskit, ja ne ihanat olkavarret paljastavat halkiot kaventavat hartialinjaani ja toimivat pomminvarmana lisäharhautuksena, jolloin tarpeettoman muhkean varteni ongelmallisemmat alueet eivät ehdi käväistä satunnaisen katsojan mielessäkään. Tähän asuun, johon tietysti kuuluivat farkut, minulla oli sopivat kengät. Muutamatkin.

Joskus myöhemmin tulee varmasti myös se hetki kun tarvitsen sen astetta dramaattisemman mekon, ja sitten voin helposti purkaa nuo kuminauhaviritykset.

Tästä kohtaa poistin muutaman kappaleen verran itserakasta jaarittelua.

Nautin viikonloppuna musiikista myös rajoittavilla muotoseikoilla tarjoiltuna. Laulavaisen lapseni lauluharrastuksen kevätnäytös oli yhdistetty balettikoulun vastaavaan, ja näin siis ihanan kavalkadin pieniä ballerinoja ja pomppivaisia pikkupoikia. Musiikki vaihteli Vivaldista AC/DC:n. Laulavainen lauloi tanssiesitysten välissä kaamean, kuluneen ja pateettisen ”toivotaan, toivotaan” –viisun (ihmettelen edelleenkin miksi), ja minä itkin liikutuksesta (tuskin kuitenkaan laulun sanomasta tai sen herättämästä 70-luvun nostalgiasta) niin että jouduin turistamaan nenääni paremman puutteessa kesähuiviini. Mikä siinä on, että kotona hakkaan nyrkillä oveen ”ole edes puolikaan tuntia hiljaa”, ja sitten kuitenkin valahdan saman äänen voimasta hervottomaksi aivan yllättäen?

Muut vanhemmat kukittivat jälkikasvuaan pienillä vaaleanpunaisilla ruusuilla ja muilla ihastuttavuuksilla. Minä en ollut hoksannut varautua moiseen. Paikkasin tilanteen kysymällä ”haluatko pitsaa?”. Voi sitä haltioitunutta ilmettä ”pitsaa, minulleko, oi kiitos, ei olisi tarvinnut, tämähän on aivan liikaa. Tästä lähtien, aina kun saan pitsaa, muistan tämän hetken, ja miten upeaksi tunsin itseni.”

Kuukauden kovennettu on loppumetreillä. Olen oikein mukavasti saanut kaivettua laarinpohjalta uudelleen tervettä perspektiiviä ruokaan ja syömiseen. Paino alkoi perjantaina lukemalla 93, eli piparipoika vaelteli jo aivan tuntemattomilla vyöhykkeillä. Tänään paino oli hitusen yli 94. Olin hyvin tyytyväinen tähän vielä puoli tuntia sitten. Sitten näin tuttavan, joka oli pudottanut kuukaudessa kahdeksan kiloa. Onnellisuus on niin suhteellista.

Kymmenen kirosanaa.

2011-05-26T13:29:00.000+03:00

Nyt on se aika vuodesta kun nyrjäytän nilkkani. Johtuukohan se siitä, että alkukesä saa minut vauhkoksi kuin nuoren varsan? Ehkä ilmiö on kuitenkin pikemminkin se, kun lehmät pääsevät pitkän talven jälkeen kesälaitumelle. Vanhakin kanttura voi villiintyä.

Eilen oikea nilkka taittui sisäänpäin kesken juoksun, ja tuntui pahaenteinen napsahdus kudoksissa. Linkutin kivuliaasti kotiin, kohoasento, kylmä kääre, vähän homeopaattista ensiapua. Lisää kohoasentoa saunan löylyissä, hieman hellää sivelyä. Tänään jalka on kuin uusi. Ei edes turvotusta.

Näin käy siis lähes joka vuosi, keväisin.

Muutamia vuosia sitten jalkani vääntyi oikein kunnolla ympäri kapeakärkisen kiiltävänpunaisen avokkaani kiilautuessa katukiveyksen ja käsikynkkääni liimaantuneen seuralaisen väliin. Itkin kivusta, tai ainakin sain hyvän tekosyyn itkeä. Sitten pyyhin maskarat poskilta, kävelin lähimmälle baaritiskille, nappasin useita tervashotteja, tanssin Irinan tahdissa korkokengissäni ja myöhemin myös ilman, ja ihmettelin miten se voi olla niin, että kaikki laulut kertovat minun elämästäni, pussasin tuttua ukkomiestä ja flirttailin useille oletettavasti vapaammille. Tulin järkiini tai ainakin yksin taksilla kotiin. Kohteliaan asiallisesti pyysin taksikuskilta että "odottaisitko hetken että käyn oksentamassa ennen kuin maksan?"

Aamulla heräsin niin kovaan kipuun, että lähes pyörryin. Tai ehkä pyörryinkin useita kertoja ennen kuin ovikello soi. Olin jo viikkoa aiemmin sopinut treffit heti aamupäivälle, ja deittini oli ovella ennen kuin sain edes testattua pääsisinkö omin avuin vessaan. Olin varmasti aika luotaantyöntävä ilmestys mustelmaisena, vapisevana, hikoilevana ja hyvin, hyvin krapulaisena. "Damsel in Distress" ei ole bravuureitani. Pääsin silti treffeille joista on jäänyt mieleen elämäni hirveimmän makuinen kahvi kahdeksan automyyjän seurassa.

Jos minulla joskus nykyään tuntuu menevän huonosti, voin aina muistella vaikkapa tuota iltaa ja aamua ja pohdiskella, meneekö minulla sittenkään juuri nyt erityisen huonosti. Yleensä päädyn pohdinnoissani siihen, että minulla on vain hieman liian tylsää.

"Meidän äiti tekee maailman parasta ruokaa,..."

2011-05-24T12:28:00.000+03:00

"…. se laittaa joka ruokaan grillimaustetta." Hymyilin äidillistä onnea ehkä hiukkasen kireänoloisesti, kun nuorempi lapseni (silloin ehkä 5 v.) julisti näin omalle äidilleni, joka siis on ehdotonta emäntäkoulun priimus -materiaalia. Tai no, hän on emäntäkoulun priimus. Eli sekä minä että hän olemme hyvin tietoisia siitä, ettei maukkaaseen, taloudelliseen ja perinteitä kunnioittavaan suomalaiseen arkiruokaan kuulu kaikenmaailman paprikat, pippurit ja aromivahventeet.

Vannon silti aika usein Pauligin Santa Maria grillausmausteen nimiin. Kulutamme sitä ison pönikän toisensa jälkeen, ja aina rentouttaville perhelomille lähtiessä otan sitä pienen pussukan mukaan. Etenkin kun lapset olivat pienempiä. Loman rentouttavuus kasvaa exponentiaalisesti suhteessa ruoan vastaanottavuuteen lasten osalta. Pienet lapset tykkäävät tutunmakuisesta ruoasta.

En minä sitä tietenkään kaikkeen ruokaan laita. Kuten keittoihin, karjalanpaistityyppisiin kastikkeisiin tai makeisiin jälkiruokiin. Yleensä.

Onnistuin sunnuntaina elämäni ensimmäistä kertaa marinoimaan possunlihan kelvollisesti. En ole kovin paljoa possua valmistanut (kun sillekin voi olla allerginen), mutta lasteni siedätys on nyt edennyt sille asteelle että allergia on enää henkisellä tasolla (sikaa, yäk!). Ehkä syynä tähän puolittaiseen rejektointiin ovat vaillinaiset maustamistaitoni.

Nyt kuitenkin jaan teille tämän intuitiivisesti väsäämäni marinadin ainekset. Mittasuhteita en muista:
- rypsiöljyä
- teryaki-kastiketta
- Santa Maria grillausmaustetta (ylläri!)
- sipulijauhetta
- valkopippuria
- Dijon-sinappia (tavallinenkin varmaan käy, mutta on ihanaa aina mainita käyttäneensä nimenomaan Dijon-sinappia)
- vaaleanpunaista ökyhienoa terveellisesti värähtelevää kristallisuolaa. Minä laitoin sitä hitusen liikaa, älkää tehkö samoin.

Possu muhi liemissään yön yli, ja paistui sitten voissa pumpulinpehmeäksi ja täyteläisen makuiseksi. Nyt kun tuota aineslistaa katsoo, ei siinä ole mitään kovin erikoista tai innovatiivista. Olen silti kovin tyytyväinen itseeni.

Paino on pysytellyt tiiviisti alle 95 kilon. Harkitsen tyytymistä tähän - toistaiseksi - koska ~~en tiedä onko minulla vaihtoehtoja~~ oloni on mainio, ja Aurora Vestiböle on paennut kaapin pimeimpään nurkkaan voimiaan keräämään. Täydensin kevään mittaan (turhista ja käyttämättömistä) aseistariisuttua vaatekaappiani muutamilla edullisilla mutta hämäävän laadukkaan näköisillä työpaidoilla ja jakuilla, sekä edullisilla ja huolettoman (ja edullisen) näköisillä vapaa-ajan asuilla.

Löysin esimerkiksi tämän topin:

Mutta tietysti mustana. Toimii erinomaisen hyvin minkä tahansa jakun alla; kaula-aukko on napakka ja mittasuhteiltaan säädyllinen, istuvuus rintojen yllä hyvä (tässä kohtaa ei ole syytä mainita sanaa säädyllinen). Kriittisistä pisteistä alaspäin trikookangas laskeutuu hoikentavasti peittäen kaikki satunnaiset muhkurat sopivasti juuri lantion leveimmän kohdan yläpuolelle, siis paljastaen ne alueet jotka erityisesti ovat hyötyneet uudesta liikuntaharrastuksestani. Olen ylenkatseisesti välittämättä yläselän Quasimodo-efekti-pompuloista, joiden harjanteisuus selässäni on suhteessa käyttämäni jakun kankaan laatuun. Ilman jakkua en ole tätä käyttänyt, koska - no miettitäänpä hetki niitä syvälle kaivautuvia rintaliivinolkaimia paljaan selän molemmin puolin, ja unohdetaan tämä ajatus toistaiseksi. Eli ihan turhat pompulat, hyvä malli muuten.

Ja sitten myös tämän "mekon", jonka itse kyllä luokittelin tunikaksi. Asu näkyy kauniisti läpi, ja en toki käytä sitä bikineiden kanssa, vaan töissä mustien leveiden pellavahousujen ja mustan alustopin kanssa (ja jopa asiallisen mustan jakun kanssa), ja minulta kysytään "Oih, onko tuo uutta marimekkoa?" En siis mitenkään kykenisi olemaan tylsempi, asiallisempi, tai yleisesti hyväksytympi.

Ja sitten tämän mikä-lie-80-luvun-kammotus-asun, sitruunankeltaisilla raidoilla. Ei hoikenna pätkääkään, istuu vähän kökösti sivusaumoihin upotettujen taskujen ja paksuhkon kankaan takia enkä tiedä missä sitä käyttäisin, mutta se vain oli niin hauskan keltainen ja mahtui päälleni.

Niin ja nämä shortit ja kesähousut. Ihan normaalikokoisten mallistoa molemmat, enkä voi olla edelleenkin hehkuttamasta sitä miten hyvältä peräni näyttää tänä keväänä. Housut kitinvärisinä, shortsit harmaina. Nämä lyhyemmät tulevat lähinnä vain kotipiha-kinttupolku -käyttöön, reiteni ovat kovin kainot eivätkä vielä ole valmiit astumaan julkisuuteen.

Voi että olen nauttinut vaatteiden sovittelusta, pitkästä aikaa. Se on ollut hauskempaa kuin suklaan syöminen.

Ammatinvalintavalikkoni kaventui.

2011-05-19T12:14:00.001+03:00

Sitä luulee olevansa nöyrä ja vaatimaton. Ja siten sitä huomaa kuvittelevansa olevansa hyvä asioissa, joissa ei kuulemma ole. Sitä luulee olevansa myös kärsivällinen, looginen, älykäs kosmopoliitti, ja omaavansa norsun muistin. Ja sitten sitä saa kuulla olevansa kovaääninen, arvaamaton, lyhytjänteinen, ja etenkin pelottava. Norsutkin ovat aika pelottavia.

Luulin aidosti, että olisin keskiverto-yh-äityliä parempi kotiopettajatar, mutta tositilanteen äärellä saatu käyttäjäkokemuspalaute osoitti kykyni ja erityisesti soveltuvuuteni ammattiin kyseenalaisiksi.

Jotta olisin rauhallinen, kärsivällinen, mielellään hieman hidas ja jähmeä, ja erityisesti lempeä ja hyväntuulinen, varustauduin eiliseen saksankielen kertaustuntiin juomalla pullollisen (aivan totta, koko pullollisen) pirskahtelevaa italialaista valkoviiniä. Tuntia edelsi pienet koomaiset päiväunet, mutta muutoin opetuskokemus oli miellyttävämpi kuin aiemmat.

Laadulliset kriteerit, kuten kieliopin toteutuminen, ovat mahdollisesti vielä hieman hataralla pohjalla, mutta kysyin kertauksenomaisesti mitä akkusatiivi tarkoittaa, ja MLL selitti asian niin luotettavalla äänensävyllä, että uskoin selityksen sanomalla "aivan oikein". Neuvoin tekemään excel-taulukoita sanojen taivutuksesta. Käytän samaa ohjetta myös matematiikkaan, elämänkatsomustietoon ja kotitalouteen.

Tämän kevään osalta uskomme selviävämme kahdeksannen luokan oppimäärästä riittävän hyvin (vain ja ainoastaan MLL:n käsittämättömän monilahjaisuuden ansiosta), mutta jos tämä karanteenitila on vaarassa jatkua myös syksyllä, voin kai saman tien ilmoittautua lähimään AA-kerhoon. Tai ehkä johonkin viininmaisteluiltaan, ja laajentaa repertuaariani.

17/30

2011-05-16T15:50:00.003+03:00

En ymmärrä miten viikonloppu taas vyöryi minun ja hyvien lupauksieni ylitse tuhoisasti. Touhusin kaikenlaista kuin pieni eläin (pieni maatakaivava, ahkera ja aurinkoihottumainen eläin, myyrä ehkäpä?), yritin toipua perjantain työrutistuksesta, euroviisuista, ihmeveivistä, ja siitä että Nyt Suomi Juhlii, vaikka pääsi loppuotteluihin pelaamatta kertaakaan Kanadaa tai USA:ta vastaan. Nyt maanantaina oloni ei tunnu kuitenkaan erityisen toipuneelta. Toipilaalta?

Sunnuntaina tein suunnitelmallisesti luovaa työtä eli lapiohommia, ja kaiken kaikkiaan, mukaanlukien myös muut viikonlopun poikkeamat, jotenkin nimenomaan tällä verukkeella päättelen perusteelleeni anomukseni ylemmälle minälleni siitä, että tarvitsen kuin tarvitsekin tilapäisesti hiilihydraatteja. Ja söin niitä sitten noin puolintoistakiloisen turvotuksen verran, kuten voimme sivun alareunasta havainnoida.

En sortunut karkkeihin, suklaaseen, tai ihan turhaan pullaan. Höyryäviä skonsseja mascarponevaahdolla ei voi tituleerata halventavasti pullaksi, kyseessä on jotain paljon juhlallisempaa ja hartautta herättävää, ainutkertaista, jollen satu leipomaan toistekin. Ohje täältä.

Oloni on nyt sekä fyysiseti että henkisesti naatti, vähän kuin olisi pihvi/nauris hukassa. Kaipaisin nyt kovasti paria lasia kuplivaa, hyvää musiikkia ja mukavaa seuraa. Käänteisessä järjestyksessä. Varasin ajan naatinelvytykseen kampaajalleni, mutta siihenkin on vielä viikkoja.

Seuraavat skonssit kesäkuussa. Skoolit toivottavasti hieman aiemmin.

Mitä tänään syötäisiin, Beffany?

2011-05-15T21:00:00.000+03:00

Ja pöh. Sehän oli tietysti 13/30 silloin joskus, eli ehkä jotain 16/30 tänään. Enhän minä tietenkään ole laskuissani pysynyt.

Stressi. Sitä on ollut taas ilmassa. Eikä verkkokaan ole toiminut. Eikä Blogger. Ja olen tehnyt kaikkea muuta kuin roikkunut koneella.

Stressi muuten sekoittaa aivojeni kyvyn käsitellä numeroita suhteessa aikaan, tämä oire on havaittu usein. En siis käsitä päivämääriä jos olen stressaantunut. Joskus olen sekaisin myös vuodenajoista, yleensä kuitenkin vain kuukausista. Pari päivää sitten inventoin kuiva-ainekaappiani, ja yllättäen melkein kaikki oli vanhentunutta, ja jouti kompostiin. Ainakin jos eläisimme vuoden 2012 kesäkuuta. Stressaantuneena olen totaalisen böbi. Kiitos termin määrityksestä Katriina!

Toissapäivänä hinguin kädet kaapinovia kuopien kaikkea makeaa. En sortunut, muistaakseni. Eilen oli vielä hankalampi päivä, koska aivoni huusivat sokeripitoista apetta toimiakseen. Söin pähkinöitä. Aivojeni toiminta säilyi laadultaan kyseenalaisena. Ehkä juuri tämän takia oravat eivät ole vielä valloittaneet maailmaa.

Katselimme jotain historiallista dokumenttia telkasta tyttöjen kanssa. Kertojan etunimi oli Beffany. Kun nimi välähti ruutuun, Laulavainen ja minä katsoimme toisiimme sellaisella jogurttimainosilmeellä (ooh, ovatko sinunkin silmäsi yhtä suuret kuin minulla) ja päidemme yläpuolelle syttyi rätisevä hehkulamppu.

- Mitä tänään syötäisiin, Beffany?
- Olepas nyt kiltisti Beffany.
- Beffany ja minä olemme aina olleet hyvin läheisiä. (joo, kuin paita ja peppu)
- Oletpas sinä kasvanut isoksi, Beffany.
- Mikä täällä haisee, Beffany?
- Älä aina viitsi narista kaikesta Beffany.
- Beffany, tule jo ulos sieltä vessasta!

Jatkumo on loputon. Ja sitten me hihitellään idioottimaisesti (vielä tänäänkin), ja saadaan sääliviä katseita. Oravilla on takuulla fiksummat jutut kuin meillä. Ja hienommat tupsut korvissa.

Monena päivänä olen kaivannut sokeria. Maureenin vinkistä kokeilin maapähkinävoita suoraan purkista. Mielenkiintoinen ajatus. Syön ainetta, joka sisältää 700 kcal/100 g laihtuakseni. Mutta makeannälkä helpotti. Lidlin halpismaapähkinävoin koostumus on elähdyttävän rakeinen ja suolaa on rutkasti. Hyvää. Tuskin muistan sitruunamarenkitortun potentiaalista olemassaoloa.

Käytän muuten kiloklubia apuna hiilareiden tarkkailussa. Huomaan sen saman kuin aiemminkin – minun on hyvin helppoa jäädä kalorimäärältäni alimittaiseksi vaikka en rajoita rasvaa mitenkään, kunhan jätän sokeripitoiset leivonnaiset sikseen. En ole vieläkään saanut hankittua alan kirjallisuutta, enkä välttämättä edes ole vakuutettu ketoosin parantavasta kosketuksesta, mutta aivan matemaattisesti ajatellen laihtuminen tuntuisi kovin oikeutetulta.

Mutta niinhän se aina tuntuu.

Pidin muuten hieman kevennnetyn viikonlopun euroviisujen kunniaksi. Ja vähän jääkiekonkin. Sokeria en syönyt, mutta pitsaa, ja skonsseja. No oli siinä mascarpone-vaahdossa vähän sokeriakin. Hyi minua.

12/30 (luulisin)

2011-05-12T06:42:00.000+03:00

Nyt kun olen todistettavasti antautunut liikunnan lumolle jopa siinä määrin, että kuntoni on ”yli keskitason” (en vieläkään ole taipuvainen uskomaan tuota, kuinka huonokuntoisia ihmiset keskimäärin voivat olla?), minulla on harvinainen mahdollisuus jäsentää liikunnan ja painoni välistä suhdetta.

Olen tehnyt muutamia harvinaisen selkeitä havaintoja. Yleensä päädyn ympyräpäätelmiin, ja niin tässäkin oli käydä, mutta otin nyt kerrankin ympyrästä tukevan otteen ja väänsin sen janaksi.

Ensin havaitsin, että liikunta sinällään ei pudota painoani, ainakaan kuukausitasolla. Sitten olen myös huomannut, että en jaksa liikkua jos syön liian vähän. Eli jotta voisin liikkua, pitäisi syödä, syömällä lihoo, liikkumalla ei laihdu, ja sitten pitää laihduttaa muilla konsteilla, ja sitten ei jaksa liikkua.

Eihän se tietenkään noin mene. Pitäisi syödä kohtuullisesti, ja liikkua kohtuuttomasti, jos vertaa siihen mihin olen viime vuosina tottunut.

Kohtuus. En sano mitään, tiedätte kyllä.

Mutta silti, nyt kun olen opetellut erikseen syömiseni rajoittamista ja tuntuvasti liikkumista, on seuraava luonnollinen jatke tilanteelle se, että yhdistän nämä kaksi elementtiä.

Olisipa jännää saada tuloksia aikaiseksi, sellaisia pysyviä, jopa vähän hitaasti tapahtuvia muutoksia. Ja päätyä sellaiseen ruokailu- ja liikkumisrytmiin, joka sopii arkeeni ja hedonistiseen luonteeseeni niin hyvin, ettei se tuntuisi jatkuvalta pinnistelyltä. Taidan taas tavoitella kohtuullisen kokoista kuuta taivaalta. Ja mielellään heti, ja siivutettuna, kiitos.

10/30, jos olen pysynyt laskuissani.

2011-05-11T07:03:00.001+03:00

Laskusuhdanteisena ainakin olen pysytellyt, lukuunottamatta äitienpäivän perinteistä hiilarikimaran aiheuttamaan tilastollista piikkiä, johon jälkijättöisesti liittyi myös historiallinen rajapyykki perheemme aikajatkumossa - Laulavainen leipoi ihan yksin. Tämä on hämmästyttävää siksi, että vaikka lapsi on huomaamattoman delegoinnin kiistämätön maailmanmestari, (äiti näyttäsitsä miten tää tehdään? Oho, näyttäisitsä uudestaan tällä toisella? Siis mä en vieläkään tajunnut! Jne.) kukaan muu perheestämme ei todistettavavsti ollut paikalla leipomisen tapahtuessa. Nyt tuli miejleeni, että jos likka onnistui delegoimaan leipomisen vaikkapa naapurin lapsille, sekin on sinällään aika kunnioitettava saavutus, ja auttaisi hänen selviämistään karuissa (=ilman äitiä näköpiirissä) olosuhteissa varmasti vähintään yhtä hyvin kuin itse leipomistaito.

Taisteluni Aurora Vestibölen kanssa on muuttunut raskaasta veriseksi. Se kammotus kehtaa väittää, että vastikään hankkimani pellavahousut ovat aivan liian leveät. Samoin kuin raidallinen trikoopaita, joka on sellainen hieno neliö jossa on tuubihihat ylälaidoissa (tiedätte varmaan ilmiön, ja tämä oli sangen hyvin optimoitu lajityyppinsä edustaja). Mutta neiti Vestibölen mielestä tuo neliö ei näytäkään päälläni trendikkäästi liehuvalta kasarivaatteelta, vain liian isolta normaalilta trikoopaidalta, jonka ääriviivoja en (onneksi) ole kyennyt asianmukaisesti täyttämään. Vielä toissaviikolla se vaate oli pirteän asiallinen, oikea kaappini piristys ja väriläiskä jännittävästi vuorottelevine harmaa-maleerattuine ja mustine raitatekstuureineen.

Mikään muukaan ei tietysti joko sovi ylleni tai tilaisuuteen, on liian värikästä, synkkää, haileaa, yhteensopimatonta, nuorekasta tai tätimäistä. Paljastavaa tai tylsää, mautonta, ylipukeutunutta tai nuhjaista.

"Mitä minä nyt syön/puen?" mietin monta kertaa päivittäin.

Eilen leikin Lynette Scavoa, ja ahtauduin kotioloissa "rennosti leikattuun" H&M:n paitapuseroon, kokoa 46, jonka ostin vuosi sitten mutta en ole kertaakaan käyttänyt. Se on se vaarallinen nappilistaongelma - jos hengittää syvään, napit saattavat sinkoutua irti ja iskeytyä kanssaihmisiä silmiin tms. Paitapuserot ja kuppikoko G - mitähän minä silloin oikein ajattelin, eihän se toimi, ei ollenkaan. No nyt tuo paita kuitenkin yllättäen melkein toimi, jos puin alle topin ja jätin neljä-viisi ylimmäistä nappia viettelevästi auki. Työkäyttöä ajatellen en usko että mikään perjantai on aivan noin casual. Tätä tuskaillessa mietin, että olisin melkein yhtä tyytyväinen lähtisivät ne kriittiset sentit sitten selkäläskeistä tai rintavarustuksesta - vähemmän olisi enemmän.

kuva lainassa täältä.

Kuitenkin, päädyin siihen lopputulemaan että kainaloläskini ovat kuin ovatkin hitusen pienentyneet hitusen viime aikoina. Jotain siitä tilavuudesta/massasta on eittämättä vaeltanut reisiini. Hyvä niin.

6/6/30, uskomantonta.

2011-05-07T22:18:00.000+03:00

Viimeinen päivä kovennettua loppumetreillä. Nautin elämästäni, vapaa-ajastani, ja siitä että sain muutaman tunnin aivan omaa rauhaa. Tätä juhlistaakseni siivosin juuri seitsemän tuntia. Kylppärin, vessan, lattiat, yläpölyt, vuodevaatteet, imuroin sohvat ja tomutin tekstiilit. Pesin pyykkiä tauotta. En ole mikään siisteysintoilija, ja siedän elämisen jälkiä ympäristössäni, mutta en osaa oikein kuvitella itselleni meditatiivisempaa tuokiota kuin seitsemän tuntia hidasta, omaan tahtiinsa etenevää siivoamista ja asujaimistoni järjestelyä.

Paino oli tippunut vielä kunnon nykäyksen, aamulla 94,5 kiloa. En enää odottanut tuollaista pudotusta, liikojen nesteiden jo aiemmin poistuttua, mutta kyllähän se ilahdutti. Nyt pitäisi alkaa asennoitua vähähiilihydraattiseen loppukuukauteen. En ole vielä ehtinyt hankkia alan kirjallisuutta. Onkohan kaupat auki äitienpäivänä?

On hieman turhauttavaa tajuta, että olen laihtunut hieman vajaa neljä kiloa (paino taisi olla korkeimmillaan jotain 98,2 kiloa), mutta silti painan näin paljon. Pitkä matka hidasta kiiruhtamista olisi vielä edessä. Mitään ratkaisevaa ei ole tapahtunut vaatetusmahdollisuuksien suhteen näiden vajaan neljän kilon aikana. Aurora Vestiböle on havahtunut vastarintaani, ja riehuu aamuisin vaatekaapissani raivottarena, piikitellen minua värien yhteensopimattomuudesta, edelleenkin pullahtelevasta vatsastani, herättää epävarmuuteni kun mietin päivittäisten haasteideni luonteita ja sitä olisinko yli- vai alipukeutunut valintojeni suhteen. Tänään tosin tätä vaikeutta ei ollut, olin siivoustyylikkyyden huippu toissavuoden kesähousuissani.

Löysin tosin upean puumavaatteen. Tämä ei auta minua lainkaan aamuisin töihinlähtiessä, jolloin Aurora Vestiböle on raivokkaimmillaan. Mutta muuten mukava. Ja näytän siinä paljon paremmalta kuin tämä kuvan aneemikko.

5/6/30, vaikka jo pahalta näyttikin.

2011-05-06T22:53:00.002+03:00

Selvisin eilisestä melko voitokkaasti, muutaman puoliraa’an pinjansiemenen voimin. Aamulla omatuntoni oli 200 grammaa entistä keveämpi.

Nutrimatkani siis jatkui, tosin tänään kompuroin hieman. Sellaiseen höyhenenkevyeen limettijuustopilvenhahtuvakeijukaisenunikakkuun. Ongelma ei ollut siinä, että olisin varsinaisesti ollut altis sortumaan. Minun vain oli sosiaalisesti katsoen pakko ottaa jotain tarjottua, ihastellen ja kiitollisena. Muut vaihtoehdot olivat terveellisiä, sokerittomia, ketoosinkestäviä hedelmiä. Kuten banaani (=kurkun turpoaminen, vatsanväänteet). Tai viinirypäleet (=sappikohtausta muistuttavat vatsanväänteet. Pahanmakuisiakin ovat.) Tai appelsiini (=rakkulat suupielissä, karmea maku.) Olen kovin rajoittunut hedelmien suhteen. Hence, limettijuustopilvenhahtuvakeijukaisenunikakku. Tai siis pala sitä.

Huominen vielä, mutta vain siksi että menin niin kovasti uhoamaan. En pysty nyt paljoa ruotoani ulkoiluttamaan, kaipaan lepoa ja rauhaa. Ehkäpä vähän pyykinpesua. Taitaiasin kaivata sitä nyt viikonlopuksi vaikka kieriskelisin vehnätortuissa ja siirapissa.

4/6/30

2011-05-05T21:45:00.000+03:00

Oloni ei ole juuri nyt kovin rapoinen. Kahtena viimeisenä päivänä minulla on ollut enenevässä määrin teknisiä, logistisia sekä ajastuksellisia vaikeuksia tankata vähäisiä sallittuja aineita säännöllisesti, täysimääräisesti, ilman kokkareita, tai ajoissa. Kärsin tänään myös työperäisistä syistä tuntikausia janosta, mikä ei varmasti ole tarkoituksenmukaista tällaisena aikana. Elimistöni on siis jonkin verran sekaisin. Yritin tasapainottaa asiaa olemalla sekoittamatta ranteessani asuvaa pientä kirittäjää, ja kävin siis kiltisti ja rauhallisesti sauvakävelemässä 45 minuuttia. Voi minua, painoni raskauttamaa.

Juuri nyt nutraamisen jatkaminen ei tunnu kovin tukevalta vaihtoehdolta. Olen hieman liian voipunut edes hairahtuakseni enää tänään. Kaksi päivää enää. Haaveilen jo kalkkunaleikkeestä, pinjansiemenistä, ja juustosta. Etenkin juustosta.

Aamulla paino oli 95,4, mikä soi jo joitain vapauksia vaatetuksen suhteen, mutta olin hukannut mielikuvitukseni.

3/6/30

2011-05-04T13:58:00.002+03:00

Tarkensin vähän tuota numerointia; kolmas päivä kovennetusta kuudesta meneillään, jonka jälkeen mittari raksuttaa kohti lopullista kolmekymmenen päivän tavoitetta.

Mutta krhöm. Jos vilkaisette tuonne alalaitaan, niin huomaatte, että uskomatonta mutta totta, vaatetuksestani (sis. mm. villasukat) luopumalla sain vihdoin houkuteltua Piparipojan ulos leikkimään 96 kilon rajansa takaa. Ehkäpä hän uteliaana tuli katsomaan että mikä on tuo kelmeä olmi, jonka talvenkalpea pinta välkehtii kodinhoitohuoneeseemme tihkuvassa aamunsarastuksessa. Tai sitten hän yrittää viimeisillä voimillaan ryömiä pakoon. Syystä viis - mies on liikekannalla!

Sen sijaan minä en ollut eilen, vaikka piti. Laulavainen menee ensi vuonna yläasteelle, ja kävimme tutustumassa tiloihin. Joihin tosin olen jo tutustunut pariin otteeseen, mutta kukaan ei kysynyt olenko kiinnostunut, ja ryntäilin siis lammaseläimenä lauman mukana.

Siellä myytiin makkaraa, kuivakakkua, kahdenlaisia muffinsseja (sokerikuorrutteella tai vain tomusokerilla), korvapuusteja, sekä mokkapaloja. Arvatkaa sorruinko? En. Enkä jäänyt myöskään äskeiseen työperäiseen pullasatimeen sätkimään, vaan luikahdin haavista olminkapeana.

Päivä 2/30.

2011-05-03T09:40:00.002+03:00

96,9, sisältäen yöpuvun ja villasukat. Ei paha yhden päivän saldoksi, hyppäsin kokonaan yli lukeman 97.

Ja voi sitä kieltäymysten määrää! Ei kiitos, en syö ravitsevaa ja maittavaa sub-patonginpätkää kaikilla herkuilla, kun poikkeamme sinne lapsenruokahuollollisissa tarkoituksissa, vain kuppi kahvia. Ei kiitos, en ota kermakierreviineriä tästä kahvilasta , kun poikkeamme tänne lapsen ruokahuollon jatkotoimenpiteenä. Pullo vettä minulle riittää! Ei kiitos, en nyt tällä kertaa maista MLL:n väsäämiä perinneruokaleipäsiä, joiden tuoksu palauttaa minut lapsuuteni leivinuunin varjoihin. Ei enää vappumunkkeja, joita paistoin vain yhden litran taikinan verran. Ei kaalilaatikkoa, pekonia, papuja, ankeita eväitä tai mitään muutakaan. Ei edes A+ jogurttia.

Tai no myönnetään, puputin illalla jääkaapista ruokalusikallisen viime perjantain salaattia varten paahtamiani ylimääräisiä pinjansiemeniä.

Nestettähän tämä poistuma tietysti on, ja sen voi jo laskea siitä piststoppien määrästä jonka jouduin eilisen aikana suorittamaan. Nesteenpoisto on varsin hämäävä ilmiö, ei varsinaista laihtumista, mutta kai siitä silti saa hieman ilahtua? Koon 33 farkkuni sujahtivat jalkaani notkeasti, ja olen havaitsevinani että minulla on enemmän vyötäröä kuin mitä yleensä tällä kilolukemalla on mahdollista havaita, minkä oletan johtuvan ahkerasta liikunnasta.

Enää viisi päivää tätä kuuria, sitten saan syödä… jotain… pitää kysyä Varpu Tavilta tarkemmin mitä.

Piparipojan tanssiinkutsu, vol. 2.

2011-05-02T12:58:00.000+03:00

Nyt se löytyi, se kadonnut motivaatio. Se oli viimeksi hyppysissäni uudenvuoden tienoilla, mutta laskin sen ihan vain hetkiseksi takaisin hyllylle ja käänsin selkäni aivastaakseni, ja siinä välissä ehdinkin sitten unohtaa koko jutun.

Nyt on tilanne se, että painan n. 98 kiloa, ja tästä ei kuulkaas tule yhtään mitään tällä menolla. En aio viettää kesääni näin, tai entisestäni lihoen. Pakko tehdä mitä tehtävissä on. Pengoin komeroa viikonloppuna kiivaasti, löysin monta pinkeäksi jäänyttä vaatetta, bikinini vuodelta 1997, ylioppilaskuvani, ja pohjimmaisena lattialla oli kaikkeen roinan hautautunut motivaationi.

En ole juurikaan nutrannut viime aikoina, koska tulin siihen päätelmään että en nykyisellään osaa tehdä eroa sen suhteen, mikä on "normaalin ruoan korvaamista", ja mikä taasen vain ihan käsittämätöntä edestakaisin säntäilyä sekä varmuuden vuoksi loppujen lopuksi aivan ylimääräistä syömistä. Tolkku on varmaan vieläkin jossain komeron uumenissa.

Nyt kuitenkin otan ensin tiukahkon kuuden päivän spurtin ateriankorvikkeilla (maanantai-tiistai-keskiviikko-torstai-perjantai-lauantai), jotta saan itseni vieroitettua vanhoista paheistani, tilanteen nollattua. Vähän ehkä rankaistuakin itseäni, kun siitä tunnun niin tykkäävän. Sekä ehkäpä, jos vuorovesien jumalattaret näin suovat, saisin ylimääräisenä ympärilläni höllyviä nesteitä vähemmäksi. Tämä jos mikä vakiinnuttaisi motivaationi niihin vakiotanssin askeleisiin jotta pääsisimme foxaamaan tuonne Piparipojan mitta-asteikolle. Mielellään vasemmalta oikealle.

Sunnuntaina sitten alan melko hiilihydraatittoman elämän, jota kestää toukokuun loppuun asti. En ihan tarkalleen vielä tiedä mitä söisin. Toivottavasti en ainakaan sanojani.

Poikkeuksina sallitaan vain Äärimmäisen Hankalat Sosiaaliset Tilanteet. Ei mitään herkkupäiviä, jotka saattaisivat venähtää pidennetyiksi viikonlopuiksi. Ei mitään "ihan vain pieniä" pakkopullia, jotka herättäisivät uinuvaan saatellun sokerihiirileijonan. Nyt ei ole sellaiseen varaa.

Juoksen ja kävelen tietysti edelleenkin, ja kaino toiveeni on, että jos tämän mummonmuhkuraihon ja sokeripöhön alta löytyisi jotain uusia valloittamattomia rajavyöhykkeitä vaalittaviksi, ne olivat sitten entistä valloittavampia.

Jos jollain on heittää kirjavinkkejä hyvästä ja suoraan asiaan pureutuvasta karppaajan perusteoksesta, kiitollisena ottaisin sellaisia vastaan.

Viisi minuuttia. Ja muita numeroita.

2011-04-28T10:29:00.002+03:00

Oikeasti, juoksin kokonaiset viisi minuuttia. Edellisestä kerrasta on hieman yli 20 vuotta. Oikeasti. Muistaisin takuulla, jos olisin sen jälkeen juossut putkeen yli viisi minuuttia. Ei ole ollut tapana.

Lenkki meni siis kokonaisuudessaankin hyvin (25 minuuttia, kovaa). Lysin hauskan polun joka kiemurtelee pienen harjanteen laella, pientä nousua ja laskua koko ajan eikä voisi olla sopivamman pehmeä mutta silti sitkaan luja alusta askelelle. Ainoa hankaluus on hevosenkikkareet, sekä tietysti satunnaiset hevoset. Mutta mitä pienistä. Tuskin ne kovin paljon enemmän painavat kuin minä.

Ranteeni ilmoitti, että "tavoite saavutettu", olen nyt kuntotasoltani yli keskitason. En edes muistanut tavoittelevani moista, mutta tuntuuhan se mellevältä. Olen vaarallinen, 97 kiloa täyttä terästä!

Runsaudensarvipää.

2011-04-26T12:01:00.000+03:00

Sain ihanan yliannoksen kevättä pääsiäisenä. Kävin kotiseudullani, niiden puiden kantoja katsomassa joiden oksilla lapsena liekuin. Kummasti sitä äityy kalevalaiseksi, kun haistaa tutut sekametsien muhevat aromit, sammalet, imarteet, lehtokasvit, tuntee kuusimetsästä hohkaavan kylmyyden ja löytää kaikki ne vanhat kivet jotka tunsi perinjuurin, jokaisella oma nimensä. Ja se lintujen sirkutus, kuin viidakossa. Se mikä joskus tuntui arkiselta risukolta, pusikolta ja pettävältä suolta olikin kotoisaa ja kaivattua, runsasta, yllättävää. Tuuli kuiski siellä paljon makeammin, kutsuvammin, kierteli notkoissa hidastellen ja törmäili mäkiin ja siirtolohkareisiin.

Täällä missä nyt asun tuuli yleensä vain viistää lävitse kolean yksitotisesti matkallaan lännestä itään juurikaan pysähtelemättä, kurjet kirkuvat aamuin illoin sankkoina parvina, ja havut humisevat paljon hillitymmin kuin lehtipuut. Se on melko vertauskuvallista, että nuorena vain kaipasin jylhää ja selkeää kuivaa kangasmetsää, ja nyt sitten huomaan ihastelevani läpikäymättömiä pusikkoja.

Pengoin kyllikseni metsiä, polkuja, pellon saarekkeita, kaivoin ojia lätäköille, homma joka koukuttaa minua enemmän kuin varmaan mikään muu maailmassa. Lisäksi pingoin tarvittavat "kovaa" -minuutitkin monin kerroin, ja ranteeni kiitteli. Lenkkipolulla sykkeitä nostatti tosin jo mäkien katsominen alhaalta ylös, sen verran suuria olivat korkeuserot nykyiseen reviiriini verrattuna.

Painoni pompahti kai järkytyksestä käsittämättömän ylös. Painan aivan naurettavan paljon, vaikka viikko siten Piparipoika tuolla alalaidassa jo mittaili askelmerkkejään josko vaikka kolmiloikalla selättäisi edessään siintävän pikataipaleen. No ei ehtinyt aloittaakaan, ennen kuin liukastui ja mätkähti selälleen, ja vielä selälläänkin, epätoivoisesti tukea tai kädensijaa kauhoen liukui määrättömän määrän pykäliä takavasemmalle. En tiedä mitä tekisin. Varmaan pitäisi lopettaa syöminen, mutta en muista miten se tapahtuu. Näen tuskaisaa nälkää jopa kolmesti päivässä, ruokahaluni ylettömän liikunnan ansiosta on herännyt talviunilta eikä anna minulle rauhaa.

Vaate per koneellinen -projektini kärsii tilastani. Kaappini on edelleenkin täynnä vaatteita, joita en käytä, mutta emmin, oletan taas kai aivan perusteettomasti, että kyseessä on vain poikkeustila, joka korjaantuu pian, enkä voi näin ollen edes pätevästi arvioida mistä luopuisin ja mitä säilyttäisin. Taidan olla oikeasti vain se tyypillinen ikuinen laihduttaja, joka säästelee kymmeniä vuotta vanhat vaatteitaan hoikistumisen toivossa.

Ehkä pitäisi vain luopua raa'asti kaikesta. Jos vuosikausia läträä jotain paitaa tai mekkoa edestakaisin kaapissaan, aina sen liian piukkana tai juuri tähän nimenomaiseen tilanteeseen sopimattomana hyläten, (samalla käyden ikuista jaakobinpainia Aurora Vestibölen kanssa), ehtii vaatteeseen kertyä jo melkoinen lasti negatiivista energiaa jos se joskus päälle päätyisikin.

"It takes a village to raise a child."

2011-04-21T15:04:00.000+03:00

Tiistaina uhmasin rannettani, ja menimme kylpylään lillumaan lasten riemuksi. Jonkin verran mukana oli urheilumieltäkin, mutta aika paljon vain marinoin lihaani porealtaan hellässä syleilyssä ja höyrytin itseäni tuoksuvissa löylyissä. Mukavaa. Oikeutetusti ranteeseen ei siis näin ollen kertynyt sen ko. päivälle vaatimaa kahtakymmentäviittä kovaa treeniminuuttia. Tästä rankaisten ansioitunut kirittäjäni muutti suunnitelmia, ja loppuviikkoon ripotellut neljä treenipäivää kerääntyivätkin yhteen, neljän peräkkäisen pylvään uhkaavaksi rykelmäksi.

Mutta arvatkaapa mitä – ei tunnu missään. Totta kai minä voin juosta vaikka joka päivä. Tai siis juosta ja kävellä. Sehän vain mukavaa ajanvietettä, saan olla ulkona ihanassa keväässä, ja vain omassa laadukkaassa seurassani. Eilen pinkaisin 25 minuuttia kovaa nappisuorituksena. Tänään vuorossa 35 minuuttia reippaasti, ja se nyt sitten on vain silkkaa autuutta!

Muutokset ulkonäössäni ovat kuitenkin toistaiseksi hyvin hienovaraisia, ehkä myös suurelta osin kuvitteellisia. Peräni on ehkä kauttaaltaan hieman kiinteämpi, uuma erottuvampi. Tänään katselin, josko vararenkaani olisi hieman kaventunut. Erityisesti sivuilta, ja rintojen alla, pallean yllä, olisi aavistuksen verran erottuvampi tyhjä kohta, ikään kuin omenavartalon pullea kylki olisi nakertumassa karaksi. Vyötärölinjan alla (en mitenkään saa itsenäni kirjoittamaan ”navan alla”, ties mitä pervertikkoja tänne googlettamalla sitten punkisi sukkahousubongareiden lisäksi) oleva pömppövyöhyke on mielestäni vetäytynyt sivuilta selvästi vähän, mutta se ei vielä aiheuta muutosta profiiliin vaatetettuna. Reidet eivät ole aivan yhtä muhkuraiset, ja nilkat eivät ole aikoihin olleet turvoksissa. Olo on hämmentävän sutjakka.

En silti ole löytänyt mitään kivoja kevätvaateuutuuksia. Tai no muutaman kesäyön unelman löysin kaapistani vanhastaan, mutta aika ei ole niille vielä kypsä ilmastollisesti. Tarvitsisin oikeasti pari mukavaa paitaa työkäyttöön, mutta kun ei. Pitää odottaa, joko asenteeni kypsymistä vallitsevaan trendi-ilmastoon, tai painoni lauhtumista jolloin valinnanvaraa olisi laajemmin kun näyttäisi hyvältä missä vain.

Shoppailtu on silti, MLL sai eilen uudet kesähousut, kun suostui mustan, mustan, ja mustan sijasta vaaleanharmaisiin pellavahousuihin. Järkytyin H&M:ssä hänen kommenteistaan: ”Kato äiti, tässä on tällaiset Tiitin haukkumat lörttömuumihousut, yök”.

Onko tämä nyt sitten sitä mediakasvatusta? Tiiti, tajuathan, että Suomen Nuorten tulevaisuus lepää sinun kapeilla harteillasi!

Heppatytön seikkailut jatkuvat.

2011-04-20T11:20:00.001+03:00

No niin. Myönnetään, se tenttava terveyskeskuslääkäri oli oikeassa. Äitin pikku heppatyttö saa jatkossakin nauttia hevosten seurasta vain palvattuna ja siivutettuna, mutta samaa ilmaa heidän ei tule hengittämän. Allergia-arvo hevoselle on n. 113, kertoivat verikokeet. Yliherkkyyden raja on 0,3. Toki tällaiset verikokeet ovat kuitenkin vain suuntaa-antavia. Suunta on siis ollut ylöspäin viime aikoina.

Tytön kaikki muutkin allergiat ovat kautta aikojen ollut samaa kaliiberia. Tätä kun olen selittänyt aina tarpeen tullen lääkäriltä toiselle, olen saanut paljon "joo-joo-taas-tällainen-ylisuojeleva-hysteerikkoäiti" -katseita, sekä aina sen saman saarnan siedättämisestä. Että kyllä allergiaoireita tulee sietää, ja vaikka on allerginen jollekin, pitää silti tehokkaasti siedättää. Ei saa välttää. Haluatko oikeasti, että lapsesi ei saa nauttia jäätelöstä tai paahtoleivästä? Kala on terveellistä, tiedätkö? Eikö kananmunaa saa muka syödä edes synttärikakussa, sinä senkin sadisti, joka rankaiset lapsiasi siitä että he ovat puutteellisia. Eihän se heidän vika ole!

Olen kuitenkin samaa mieltä siedätyksestä kuin lääkärit. Siedätys on hyvä juttu, enkä soisi lapsellani olevan mitään ehdottomia rajoja elämyksissään eläinten tai ruoan suhteen, tai ruoaksi nautittavien eläinten. Olemme siedättäneet mm. lammasta, poroa, kanaa, kalkkunaa, hevosta, nautaa, ja viimeisenä porsasta, hyvällä menestyksellä. Sekä kaikki kasvikset ja hedelmät, ja vaikeat viljat, moneen kertaan. Soijan, maissin, pähkinät ja mantelit. Mausteet. Nyt vuorossa maito, jonka jälkeen suunnitteilla kananmuna, ja sitten kala lähempänä eläkeikää, kun ei ole enää niin paljoa menetettävää.

Olisi vain niin kamalan mukavaa, kun edes joskus joku lääkäri kerralla tajuaisi, miten äärettömän pieni määrä ärsykettä riittää MLL:n sietokyvyn rajan ylittämiseen. Että meille on ollut siedätystä se, kun joka toinen päivä vilkaisee voipakettiin päin. Tai että juustopalalla ensin ihan vain hipaistaan ihoa, ja odotetaan sitten rakkuloiden laskeutumista ennen seuraavaa kertaa.

Nyt siis epäillään vahvimmin, että hevospöly voisi olla aiheuttanut lokakuusta asti jatkuneet oireet. Mitään aivan tämänkaltaista ei ole meille tapahtunut aiemmin. Tätä eläinepiteeliskenaariota terveyskeskuslääkäri minulle siis heti alkuun ehdotti, ja olin epäileväinen. Olisipa ollut loistavaa, jos olisi laittanut lähetteen verikokeisiin silloin lokakuussa (siitä oli puhetta, ja olin toki suostuvainen), eikä niitä oltaisi tehty vasta nyt, lastenpolin osastolla vietetyn yön yhteydessä.

Nyt olen sormet ja varpaat ristissä ja toivon, että hevosenannos antihistamiinia tepsisi, ja MLL pystyisi olemaan koulussa normaalisti. On nimittäin kotitaloutta.

Ristiriitaisesten intohimojen riipoma.

2011-04-18T16:15:00.000+03:00

Viikonloppu oli täynnä kiihkoisaa pyykinpesua. Vihdoin, oi vihdoinkin, sain kuivattaa pyykkiä ulkona narulla. Minulla on, naapureiden iloksi, periteinen pyykkinaru kahden koivun väliin viritettynä. Minusta se on ihana. Pihani ei mukaile Versaillesin puutarhaa muutenkaan.

Joka koneellisen myötä katosi tunnollisesti yksi vaatetusyksikkö pois normaalikierrosta. Lähinnä epäsopivia paitoja kierrätykseen, ja ainakin yhdet nuorimmaisen reikäiset sukat roskiin. Tulos vaatekaapissani alkaa jo näkyä. Lauantai-iltana, kun ensimmäinenkään koneellinen viikon pyykkimäärästä ei ollut vielä kuivanut, alkoi tehdä jo tiukkaa löytää sopiva puhdas yhdistelmä keikalle menoa varten. Tilanne ei toki olisi ollut yhtään sen parempi, vaikka kaapissa olisi ollut neljä epäsopivaa paitaa lisää. Akustisesti tilanne oli kuitenkin vaikuttavampi, kun kaappi kaikui tyhjyyttään.

Löytyihän sieltä kuitenkin kelpo puuma-asu, viime keväänä ostettu vähän takakireä (mutta kas, nyt juuri sopivan rento) farkkuhame, musta löysä toppi ja roopeankkasandaalit (ks. hakusana kenkäfetissit). Jotka sitten illan edetessä vaihdoin fiksuna tyttönä mukaani ottamiin korkeakorkoisiin nilkkureihin. Niillä roopeankoilla ei edelleenkään voi kävellä, ainakaan itsevarman ja normaalin näköisesti. Jouduin joka askeleella himmaamaan, jotta päkiäni eivät luiskahtaisi sandaalien avoimista etuosista liian kauaksi ulos. Lisäksi pohja on jotenkin liian lerpparakenteinen makuuni, ja lesti erityisesti viettää eteenpäin vaikka korko ei ole huimaava, vain noin kahdeksan senttiä. Ei tee hyvää sukkahousuillekaan, kun varpaankärjet ottavat kontaktia asvalttiin. (Ja jälleen saan ison piikin lukijamääriini, vain mainitsemalla sukkahousut!)

Luovutin. Sulloin virheostoksiksi lopullisesti leimaantuneet kengät kierrätyssäkkiin sunnuntaina liinavaatekoneellisen pyörittämisen yhteyteen liittyvässä rituaalinomaisen pakkomielletoiminnon vallassa.

Ruokaakin olen laittanut. Jauhelihapihvejä, kokolihapihvejä (ensin possua, sitten nautaa), hampurilaisia. Lohkoperunoita, bataattia, oikeaa perunamuussia, salaatteja, voileipiä, pekonia ja papuja. Valkosipulia, punasipulia, keltasipulia. Kaikkea vähän tylsää, mutta varmasti lastenruokinnallisesti toimivaa. Ajattelin ajastaa kelloni piippaamaan kahden tunnin välein hälytyksen: "Ruoki MLL". Tyttö mulkoilee minua pahasti aina kun ilmestyn hänen huoneensa ovelle aivan vain pieni salaatinlehdellä ja leikkeleellä varusteltu patonginpätkä tai soijavanukas kädessäni, mutta kaartelee kärppänä keittiössä kun haistaa marinoitumassa olevan naudanpaistin ja valkosipulinkynnet. Paistan kaiken voissa nykyään.

En osallistut tytöt vs. pojat -kisaan. En pysty nyt keskittymään ihan niin paljon itseeni. Juoksen ja kävelen edelleenkin tasan niin kuin käsky käy, mutta syömisten suhteen en kykene käsittelemään tämän enempää ristiriitaisia signaaleja.

Tytöt vs. Pojat + Jugde Harmageddon.

2011-04-15T18:03:00.000+03:00

Minut kutsuttiin mukaan kilpailuun. Laihdutuskilpailuun. Tytöt vastaan Pojat. En siis niin kuin millään viitsisi. Olen syntynyt ilman joukkueurheilugeeniä. Kilpailuviettini ei siis herää elimistössäni yhtä aikaa yhteisöllisyyden tunteen kanssa.

Sitä paitsi painon pudottaminen on paljon helpompaa miehille kuin naisille. Suurimmalla osalla heistä asia ei ole koskaan aiemmin tullut mieleenkään. Sitten eräänä päivänä napsahtaa - ja kas - voisin kai minä laihduttaakin, joten olenpas sitten syömättä kuukauden ja lopetan oluenjuonnin. Kuukauden kuluttua vaaka näyttää -20 kiloa. Oletteko törmänneet vastaavaan?

Naiset sen sijaan ovat keskimäärin jojolaihduttaneet elimistönsä niin äärimmilleen viritettyyn neste-hivenaine-hormooni-hiilihydraatti-maihtohappotasapainoon tai painottomuuteen, että uudet yritykset järkyttää olemassa olevaa asiantilaa saavat aikaan suhteettoman ison tunnemyräkän, paljon fyysistä kärsimystä, ensin huiman neljänsadan gramman notkauksen alas jonka jälkeen paino on punnitushetkellä tukevasti kaksi kiloa aloituspainoa ylempänä.

Sitä paitsi, tämä kisa on järjestetty melko epäinhimillisesti; punnituspäivinä joukko miehiä ja naisia kokoontuu yhteen, tapahtumapaikkana vetoinen lastauslaituri, jolla iso tavaravaaka. Ihmiset, ryhmänä, riisuvat kenkänsä, vyönsä, vähentävät vaatetusta, ja astuvat vuorollaan punnittavaksi. Tuomarina toimii suurinpiirtein tämä:

Vaa'an lukema näkyy korkealle asennetulla, isolla ja kirkkaalla digitaalinäytöllä, ja partainen ystävämme kirjaa luvut ylös kannustavien kommenttien (oh-hoh!) kera.

Ei siinä mitään, mutta kun tiedän painavani enemmän kuin hän.

Murheenryyni.

2011-04-14T22:07:00.000+03:00

Olen hieman muodollisesti pullahtanut sokeripitoisen lohtusyömisen takia, mutta sattumoisin se ei ole ainoa murheeni, joten en jaksa olla kovin huolissani.

Ranteeni ylivalta sen sijaan jatkuu moitteettomasti. Olen jo kahdesti onnistunut lähtemään lenkille illalla vain vähän ennen klo 21, koska sitä aiemmin ei yksinkertaisesti ole ollut aikaa. Ilman teknistä neuvonantajaani minut on tähän asti ollut täysin mahdotonta saada sisäistämään ajatus, että nostaisin sykettäni noin lähellä nukkumaanmenoaikaa missään julkisesti suoritettavassa toiminnossa, kuten lenkkeillen.

MLL punnittiin tänään, ja valitettavasti hän painaa alle puolet omasta painostani. Tässä hetkessä totean vielä valittavammin, että painosuhteiden kallistuminen tähän suuntaan ei edes johdu omasta lihomisestani, vaan hänen laihtumisestaan. Eilen otin lomaa kauhanvarresta ja vein lapset Amarilloon syömään. Whiskey Chicken sai kyytiä ilman juustokastikettakin, ja äiti oli kovin tyytyväinen.

Lapsi on tänään yötä sairaalassa, ensimmäistä kertaa, jos synnäriä ei lasketa. Sain tekstiviestin: ”hyvin menee – täällä syödään kahden tunnin välein!” Likan maailmankuva on aina ollut hyvin ruokakeskeinen. Kuusivuotiaana hänen suurin toiveensa kesäloman suhteen oli päästä sellaiseen hotelliin, jonka aamupalalla on 101 eri ruokalajia.

Kuolema lenkkipolulla.

2011-04-11T22:19:00.000+03:00

Odotin sitä, jälleen, mutta se ei sitten tullutkaan. Askel nousi keveästi, ensimmäistä kertaa! En edelleenkään pysty juoksemaan koko lenkkiä (tänään 25 minuuttia, kovaa), mutta lenkin alkupuolella oli hetki, jolloin pinkaisin pitkillä jäntevillä askeleilla kurvissa koirantaluttajasta ohi, pelkäämättä lainkaan, että jäisin heti hänen eteensä puuskuttamaan kaikkeni antaneena. Tein sen vasta turvassa kurvin takana, ja pinkaisin kohta vähän lisää.

Ranteeni on, henkisen vastarintani ja itsesuojeluvaistoni muserrettuaan, luopunut arvaamattomuudestaan, ja kiltisti pitänyt sen mitä on luvannutkin. Lepopäiviä, joiden välissä ihana 40 minuuttia reippaasti sauvakävellen. Tämän päivän totisempi lenkki toisaalta pelotti etukäteen, mutta toisaalta odotin sitä melkein malttamattomana vaikka päivä oli aikataulutettu tiukkaan, ja lenkille oli melko naftisti aikaa perhevelvollisuuksien välissä.

Olen hyvin tyytyväinen. Ne vaaleanruskeat kesähousut, joihin mahtumisesta haaveilin viime keväänä, ovat oikein mellevät ylläni, ja odotan lämpimimpiä kelejä innolla. Viime kesänä en käyttänyt niitä kertaakaan. Paino siis ei ole laskenut, mutta persus vastaavasti kohonnut. Vatsa litistynyt sivuilta. Reidet ovat jykevät, mutta eivät niin höllyvät. Sääret talvikarvassa, mutta jäntevät, nilkat kaventuneet. Polvet eivät lonksu eikä lumpsahtele. En puuskuta portaissa. Syön kaikenlaista.

Vaate per koneellinen –projektissani harpoin hieman. Lajittelin kesä- ja talvivaatteita, ja yhden pussillisen vanhoja ystäviä joiden ajattelin haluavan elämysmatkailla vaihteeksi läheisteni vaatekaappeihin. Tai kirpparille.

Henkareissani roikkuu nyt paljon kevytmielisempää, kuviollisempaa ja hennomman väristä sakkia kuin talven synkkinä pakkasina. Harvennus jatkuu silti, harkiten ja hartaasti.

Ja seitsemäntenä päivänä hän lepäsi.

2011-04-08T19:30:00.001+03:00

Kuusi päivää treeniä, tänä aamuna siis vihdoin koitti seitsemäs, hyvin ansaittu lepopäivä.

Ja kyllä, tiedän että 20 minuutin harjoitus per päivä ei ole mitenkään kamalan vaativa urotyö, mutta olen aivan puhki.

Kotiuduttuani töistä, käytyäni kaupassa, ruokittuani lapsen (poikkeuksellisesti vain yhden, joka on sairaana, toinen lähti isäviikonloppua viettämään), hämmästelin viikon aikana kaaokseen päätynyttä talouttani. Vai tapahtuiko tämä kaikki eilisen illan aikana, kun olin niin uuvuksissa, etten oikeastaan jaksanut edes syödä?

Aloitin raivauksen lataamalla pesukoneen (arvasitte varmaan). Sitä tehdessäni siivousurakka tuntui aika ylivoimaiselta. Mietin, että jos kotitöiden sijaan vähän palkitsisin itseäni raskaan työviikon jälkeen. Kävisin vaikka rentouttavalla lenki… mitä **** täällä oikein tapahtuu!!

Siis oikeasti, eihän kukaan voi koukuttua näin nopeasti?

En todellakaan mennyt lenkille. Raivasin sohvalle vähän tilaa itselleni ja MLL:lle, teimme pussillisen poppareita ja katsomme paraikaa Kreikkalaista naimakauppaa boksilta. Rentouttavaa viikonloppua teillekin!

Vain 228 vaatetta. Huomenna ehkä 227.

2011-04-06T18:16:00.000+03:00

Olen jo viikkoja perannut vaatekaappiani ja vähän muutakin omistamistoani sillä taktiikalla, että aina kun pyöräytän koneellisen pyykkiä (tiedoksi epätietoisille, minulla on krooninen häiriytynyt pyykin jälkikäsittely -syndrooma, eli pyykinpesu on minulle hyvin, hyvin tärkeä rituaali), nakkaan siitä koneellisesta jonkin kulahtaneen vaatteen pois. Oman tai perheenjäsenen. Tai laitan epäsopivaksi osoittautuneen vaatteen kierrätykseen. Tai leikon vanhan pyyhkeen siivousräteiksi. Jos koneellisessa ei ole mitään tuhovoimaani ansaitsevaa, kaivan kaapista sijaiskärsijän. Ensin vaatekaapista, ja laajennan reviiriä kunhan siellä on vesuri heilunut riittävästi.

Sivujuonteena tämä aiheuttaa löytöretkeilyä siellä alati harvenevassa vaatekaapissani. Säilyttääkseen oikeuden patsastella mahdollisesti oikein henkarissakin, vaatteen tulee läpäistä armoton testi. Pystynkö ihan oikeasti käyttämään sitä (kotona tai julkisesti)? Antaako saumat vai luonne periksi? Olen siis viime viikkoina saapunut töihin kaikenlaisissa jo melkein unohtuneissa asuyhdistelmissä. Osa niistä yllättäen toimii yhä, toiset menevät enemmän tai vähemmän traumaattisen päivän jälkeen vähintäänkin talviteloille hiomaan lumovoimaansa puoleksi vuodeksi. Monet päätyvät roskiin tai kierrätykseen.

Jotenkin tuntuu järkevältä tehdä tämmöistä pidempänä projektina, noin viisi vaatetta viikossa. Mukana on runsaasti harkintaa, ja häädetyksi päätyy aina vain se surkeista surkein yritelmä. Moni riepu käy harkintakierroksella useasti ennen lopullista armoniskua.

Tämä on oikeastaan jatkumoa sille "vain kuusi vaatetta" -ajatusleikille. Kun en minä oikeasti halua pursuilevaa vaatekaappia, vaan sellaisen, jossa on muutamia ihania, sopivia, juuri minun näköisiäni vaatteita. Ei ole mikään synti käyttää samaa vaatetta useasti, kunhan siitä tykkää. Synti on rankaista itseään pukeutumalla turhaan epäviihtyvästi.

Tämän perkaamisprojektin vaikeusastetta lisää muuttuja X.
X = Minkä kokoinen aion olla?
X * ääretön = Onnistuuko se koskaan?
X * ääretön potenssiin J.A.P. tms. = Tykkäänköhän enää sitten vuonna 2048 tästäkään vaatteesta?

Eilen ranteeni suositteli lepopäiviksi keskiviikkoa, torstaita ja perjantaita. Heti lenkin jälkeen (20 minuuttia kovaa, ylläripylläri!) se jälleen viestitteli "Hieno harjoitus", ja "Huomenna 35 minuuttia reippaasti". Mitä helkkaria, se keskiviikon lepopäivä on siis peruttu. Lukiko se ajatukseni, ja tajusi, että kaipaan levon sijaan palkitsevaa, rentoa sauvakävelyä?

Tarkistin tilanteen aamulla, ja ainakin vielä tuo 35 minuuttia on voimassa. Hieman pelottaa, muuttuuko mieli vielä kertaalleen siinä välissä kun puen sykevyön ja lenkkarit. Joudunko siinä vaiheessa vielä riipimään paidan pois ja kaivamaan likapyykkikorista pompunkestävät meijerityrävyöt kevyemmän eleganssin sijaan?

Ehkä tämän kaiken tarkoitus on murtaa viimeinenkin vastarinta ja harhakuvitelma itsemääräämisoikeudestani.

Rouvamallisten farkkujeni takareisissä tuntuu uutta väljyyttä. Persukseni on vetäytynyt uusiin korkeuksiin. Hmm.

Aprillia.

2011-04-05T18:57:00.000+03:00

Näin sanoin hihkaisi vaakani aamulla. Se eilinen lukema olikin siis vain karkeaa pilaa. Selvästikään emme tule näkemään herra Vaakaa Jari Tervon sijaisena Uutisvuodossa, tai muussa pestissä johon tarvitaan suurta humoristia. Nyanssien puute on räikeä.

Toinen puujalkavitsejään viäntävä koiranleuka on rannettani koristava Suunto M5. Siinä on se kirittäjäominaisuus, jota Zepa tuolla edellisen viestin kommenttikentässä peräänkuulutti. Eli ranteeni sanoo milloin juoksen ja kuinka kovaa. Minä tottelen. En ymmärrä miksi, mutta olin hetkessä tämän laitteen nöyrin alamainen. Juoksen, vaikka ei yhtään huvittaisi.

Suuntoni on nyt keksinyt hupaisan kaskun jota se toistaa päivästä toiseen. Ensin luulin että joko hän tai minä olemme hieman hajamielisiä, ja hienotunteisesti olin kuin en huomaisikaan, naurahtelin vain kohteliaasti. Hymyni alkaa hyytyä. Hyvin usein lenkkivaihtoehtoni on "20 minuuttia kovaa". Syke 143-155. Tällöin juoksen ja kävelen, ja juoksen taas, syke pomppii aina 173:n asti. Tuskaa, useinkin. Toiseksi usein näytöllä välähtää "35 minuuttia rennosti", mikä minulle tarkoittaa auvoista sauvakävelytuokiota ilman ranteen vilkuiluja, havupuita haistellen. Muitakin variaatioita on.

Hyvin monena päivänä, onnistuneen 20 minuutin kovan lenkin jälkeen on seuraavan päivän suosituksena ollut houkutteleva "35 minuuttia rennosti". Vaan seuraavana aamuna - Aprillia - mieli on muuttunut, "20 minuuttia kovaa". Nyt neljä päivää peräjälkeen. Ilkeä otus! Huolestuttavaa tässä on kai lähinnä se, että minä tottelen.

Käsittämätöntä. Suorastaan turpeaa.

2011-04-04T16:10:00.000+03:00

Vaakani on täytynyt sairastua touretten syndroomaan tai muuhun persoonallisuushäiriöön, koska se heitti tänään ilmoille sellaisen törkeyden etten moista ole kuullut pitkään, pitkään aikaan. Enkä halua kuullakaan.

Tämä siitäkin huolimatta että olen vintannut lenkkipolulla kiitettävästi, vaikka jalannousu ei ole ollut erityisen kepeää tai nautinnollista. Sykkeet nousevat hetkessä tappiin, ja kunto ei anna periksi juosta kovin pitkiä matkoja kerrallaan.

Todistettavasti männä viikolla kuitenkin juoksin ainakin kaksi ja puoli minuuttia yhteen menoon, mikä lienee jonkinasteinen henkilökohtainen ennätys. Positiivista on myös se, että koin palkitsevani itseäni, kun kahdenkymmenen minuutin "kovaa" lenkki tuli täyteen, matkaa kotiin oli vielä yli kilometri, ja annoin itselleni luvan kävellä reippaasti loppumatkan.

Siis palkitsevani, kävelemällä, siis minä, jonka käsitys palkinnosta noin yleensä sisältää kinuskikuorrutteen ja marsipaaniruusuja.

Viikonloppuun mahtui kyllä paljon ruokaa, ja sattumien summana myös ruokajuomia. Sekä herkkuja. Ja olenhan naisellisesti turvoksissakin. Ja lakkasin varpaankynteni. Ja olin juonut puoli litraa aamukahvia ennen vaa'alle astumista. En minä oikeasti tietenkään niin paljon paina.

Oloni tuntui numeroista huolimatta hyvin sutjakalta aamulla, asiallisissa suorissa housuissa ja istuvassa raitaneuleessa. Kunnes näin kuvajaiseni ikkunalasista, olen muhkea kuin irvikissa.

Hetkellinen sutjakkuus johtui käsivarsistani, jotka tuntuvat poikkeuksellisen kiinteiltä. Ehdin jo pohtia tekeekö yksipuolinen lenkkeilyni sen, että paikallinen vararavinto alkaa hiipimään lähemmäs niitä lihaksia, joissa sitä eniten tarvitaan? Saisinko vihdoin haaveilemani ghettobootien? Voi miten mainio skenaario se olikaan. Sitten muistin, että olen joidenkin lenkkien päätteeksi nostellut myös puntteja. Käsillä. Eli toivoa sopii, ettei teoriani pidä paikkaansa.

Jotain hyvitystä viimeaikaisiin vastoinkäymisiini.

2011-03-31T18:06:00.000+03:00

Vastoinkäymisiksi siis luen lähinnä ikäkriisin syvenemisen. Keskussairaalaan kanta-asiakkaaksi ryhtymisen, se, että työnantajani vaatii minulta toistuvasti tiettyjä suoritteita maksua vastaan, säätila, ydinvoimaonnettomuudet, kuolleet jänikset moottiritiellä - nämä asiat ovat ihan normaalia arkea.

Ja vielä tarkenteena seksuaalivalistus (omille lapsille) on mielestäni jostain syystä hauskaa. Koen siinä syvää onnistumsen iloa, kun saan jälkikasvun koukuttumaan puhumastani, vaikka häilyvät samalla inhon ja kauhun rajamailla.

Kävin kampaajalla itkemässä kurjaa elämääni, ja hän laati kieron suunnitelman, jolla vääristämme aika-avaruutta, murphyn lakeja, ja siirrämme minut ihmiskategoriasta R kategoriaan B. En tiedä tarkalleen, mitä toimenpiteitä ja vaiheita tämä grande illusioni tulee seuraavan puolen vuoden kuluessa sisältämään, mutta hauskaa tämä tulee olemaan. Nyt olen entisessä mitassani vain vähän siistittynä, mutta hiusteni sävy on muuttunut toffeisemmaksi, päälaella on sädekehänä kirkasta kuparia ja kultaa. Paljon parempi kuin aiempi synkkyys, ja huomasin töissä, miten ihmiset katsovat minua oudoksuen "onko tuossa jotain erilaista kuin ennen" -ilme kasvoillaan. Kukaan ei sanonut mitään! Näytän siis ihan luonnolliselta, toisin kuin usein.

Eikä tässä vielä kaikki. Odotellessani kampaajani vapautumista pistäydyin vaateliikkeeseen. Kuului harppujen ja symbaalien helinää, valonsäde ympäröi Espritin alerekin, ja sieltä käsiini lennähtivät boy cut housut, -50%. Kapeat lahkeet (mutta ei yhtään tiukat, edes reisistä), matalaprofiiliset reisitaskut, vähän ratsastushousuntyyppisiä tikkauksia sisäreisissä, täydellinen tumma, vähän harmaa ruskean sävy, khakia. Juuri oikea pituus. Ihanat, lököttävät taskunsuut joissa kivat taitokset ja napit. Varmasti maailman ainoat kohtalaisen matalavyötäröiset housut, jotka sopivat minulle ja pysyvät vielä ylhäälläkin, noin vain. Ihan normaalimallistoa. Eihän tällaista oikeasti tapahdu. Kenet pitäisi kanonisoida?

Niin ja laulavasta jälkikasvustani vielä. Hän tilitti minulle jonkun koulukaverinsa käytöstä, että miksihän se sillai niin kiukkuisesti sanoi. Muistutin, että tiedäthän sinä, että itsekin olet välillä aika rasittava?
- "No joo-o, mutta en mä ole koulussa läheskään niin rasittava kuin kotona!"
Okei, eli kun äidillä on ihan vain joskus pinna kireällä, siihen saattaa siis oikeasti olla aihettakin, eikä vain PMS?

Freudilainen alushame.

2011-03-30T16:28:00.004+03:00

Tein kuluveloituslaskua. Kaivoin lompakostani kaikenmoisia törsöstelykuitteja, joiden kustannuksiin oletan saavani työvoimapoliittista avustusta. Lähinnä tietenkin siksi, että laskutan kulukorvauksella vain semmoisia törsöstelyjä, joihin minua on matriisiorganisaatiokaavion kiinteiden- sekä pilkkuviivojen voimin yllytytetty.

Niittailin kuitteja A4-kokoiselle paperille, helposti silmäiltävään muotoon. Revin yhden kuitin pois, koska siinä äkkilukemalta luki "Cabarnet Sauvignon", ja tämäntyyppiseen törsöstelyyn olen kyllä syyllistynyt aivan privaatisti kotisohvalla, yrittäen tahdonvoimallani irrottautua "positiivisesta työn imusta" edes hetkeksi viime viikonloppuna. Vaan enpä sitten löytänytkään ensin näkemääni tekstiä, vaan siinä luki selkeällä englannilla "Cardpayment receipt". Silmä näkee ja korva kuulee mitä mieli halajaa.

Eilen katsoimme 70's Show'ta MLL:n kanssa boksilta. Tyypilliseen tapaan - siis aina kun alamme katsoa jotain uutta sarjaa yhdessä - ensimmäisessä jaksossa on jokin erityisen teini-ikäistä kiemurteluttava aihe. Kuten kohdunulkoinen raskaus peräsuolessa (House). Penismurtuma (Greyn Anatomia). Sons of Anarchya en ole vielä uskaltanut ottaa ohjelmistoon, koska olen varma että pojat keksisivät siltä istumalta laittaa pystyyn uuden pornostudion. Nyt 70's Shown valokeilassa olivat kondomit. Eli ihan iisi biisi meille tällä historialla.

Nuorempi tyttö tuli kotiin kesken ohjelman, katsoi esiteini-ikäisen inhoa täynnä telkkua jossa Kitty huutelee sanaa "Condoms!" kovalla äänellä vain Redia ärsyttääkseen. Mitä te katotte, yäk!?
- Seksuaalivalistusohjelmaa, vastasin.
- Seksuaali- ja huumetietoisuusvalistusohjelmaa, täsmensi MLL, koska myös marihuanan piilottelu sukkalaatikossa oli havainnollistettu kiitettävän hyvin.
- HYYI!

Sitten vähän myöhemmin juteltiin seksivalistuksesta nuoremman kanssa. Miten kamalan noloa se onkaan, eikö sitä vain voisi jättää tekemättä/kertomatta? Kerroin, että näin tosiaan on toimittu satoja vuosia, josta syystä nuoret tytöt ovat olleet alttiimpia menettämään elämänhallintansa mm. ei-toivottujen raskauksien tai niiden pelon takia. Ja ei, sekään ei toimi että ihmiset vain lakkaisivat ajattelemasta seksiä, ja yhteispäätöksellä unohtaisivat koko homman turhana ja iljettävänä. Vaikka se onneksi hänen ikäisestään vielä siltä tuntuukin. Sitten kerroin vinkkejä siihen, mitä voi ajatella, jos vaikkapa koulussa seksivalistus tuntuu kamalalta. Että hyvä muistaa, että sen voi tehdä vielä nolommasti.

Kuten Aune, n. 60 v. "Pyysin mukaan mieheni Voiton, ja nyt voimme sitten yhdessä näyttää teille näitä yleisimpiä yhdyntäasentoja" (tositapaus).

Tai esimerkki lähempää: "Nyt sitten tytöt piirtävät paperille pojan, ja pojat tytön, ja sitten piirrätte tai kirjoitatte siihen kuvaan kaikki ne asiat mitä sille tytölle tai pojalle tapahtuu murrosiässä, ja sitten jokainen pari esittelee kuvan koko luokalle. Tyttö-poika-parit saavat piirtää molemmat." "Sanokaa sie-men-syök-sy. Ääneen. Niin monta kertaa että se ei enää tunnu yhtään nololta, kaikki yhdessä!"

Opettajat ovat sadisteja. Voisi olla hauskaa olla opettaja, aina välillä.

Väsytystaistelua.

2011-03-29T21:35:00.000+03:00

Oli varmaan ihan hyvä, että adrenaliinini oli vähissä kun kävimme MLL:n kanssa terveyskeskuksessa, astma-oireiden takia tilannekatsauksessa. Suhtauduin asioihin näennäisen rauhallisesti, hyvällä tahdolla tulkiten jopa yhteistyökykyiseen sävyyn. En tiedä oliko siitä varsinaisesti hyötyä - yhteistyöhön tarvitaan aina kaksi osapuolta.

En nyt halua mennä kaikkiin yksityiskohtiin, mutta se minun täytyy mainita, että tämä sama lääkäri, jolla olemme käyneet jo liki kymmenen kertaa, ja jonka voin olettaa muistavan tämän nimenomaisen potilaan, ei vieläkään tiennyt kuka minä olen.
- ”Ja te olette lapsen…(kysyvä katse)??” Äiti, perkuleen perkule, viidettätoista kertaa, minä olen edelleenkin tämän lapsen äiti!!! MLL nauroi arafat-huiviinsa, mutta naamioi sen korrektisti yskäksi. Minä en tietenkään oikeasti parkunut, repäissyt vaatettani ja ripotellut tuhkaa päälleni, vaan tuijotin silmät lasittuneina, ja sanoin vain tukahtuneesti sanan "äiti".

Olen myös liikkunut. Yskä hellitti, ja aloin juntata läpi Suuntooni kertyneitä harjoittelupäiviä. Ensin perjantaina 35 minuuttia reippaasti. Sitten lauantaina 20 minuuttia kovaa. Tässä kohtaa tuli ongelmia, vajaakuntoisena kun yritin tehdä naftin suorituksen, ja se jäi siis vajaaksi. Tästä rangaisten, sähköshokin sijaan, suunto muutti sunnuntain pidemmän ja ilmeisesti myös rauhallisemman lenkin 20 minuutiksi kovaa. Joka jäi taas naftiksi! Eli sama vielä maanantaina. Eilen tein mallisuorituksen kovasta lenkistä, kahdeksalta illalla, vasta kotiuduttuani. Kotiin rahnustaessani yritin aina väliin ottaa tarvittavia juoksuaskelia jos syke laski liian alas, ja tajusin että en ikimaailmassa tekisi mitään tällaista ilman rannettani. Aivan absurdia.

Tänään ranteessani luki kellonajan alla "lepopäivä". Olen todella sen ansainnut, ja koko päivän väläyttelin kellotaulua ihmisten näkyviin jotta hekin sen tajuaisivat.
Lähdin silti zumbaan. Nyt irtosi tehojakin, kaloreita paloi tunnissa 550. Se mikä tässä on uskomatonta, on se että oikeasti liikuin koko tunnin tuolla teholla.

Mascarpone-suklaabrownies

2011-03-28T18:45:00.002+03:00

Tämän reseptin sain yhdeltä mieheltä, mentyäni ensin ällistyksestä sanattomaksi hänen keittiössään:

200 g tummaa suklaata (kaakaopitoisuus vähintään 70%)
200 g suolatonta voita (ihan tavallista olen käyttänyt)
3 kananmunaa
3 dl sokeria
2 dl vehnäjauhoja

Tuorejuustotäyte:
400 g mascarponea tai maustamatonta tuorejuustoa (vähärasvainenkin toimii yllättävän hyvin)
2 rkl vaniljasokeria
1,5 dl tomusokeria
2 kananmunaa

Koristelu (jos ehdit) mansikoita tai hedelmiä

Lämmitä uuni 175 asteeseen
Voitele leivinpaperi voilla ja laita se 20*30 cm kokoiseen uunivuokaan.
Sulata suklaa ja voi vesihauteessa tai mikrossa. Vatkaa kanamunat a sokeri vaahdoksi. Lisää hieman jäähtynyt suklaa-voiseos vaahdon joukkoon ja sekoita tasaiseksi. Siivilöi vehnäjauhot ja sekoita.

Sekoita tuorejuustotäytteen ainekset keskenään.

Levitä ¾ suklaataikinasta vuokaan, sitten tuorejuustotäyte, ja loput taikinat. Tee taikinan pintaan veitsellä kuvioita (joo, arvatkaapa olenko tehnyt).
Paista uunin keskitasossa 35-45 minuuttia. Brownie saa jäädä hieman tahmeaksi.
Jäähdytä, ja leikkaa paloiksi. Tarjoa koristeiden kanssa, tai syö suoraan pelliltä.

Kelloja siirrettiin.

2011-03-27T20:26:00.000+03:00

Minulla on hyvä henkilökohtainen muistisääntö siihen, mihin suuntaan kelloa pitää kulloinkin siirtää. Tämä tuli nyt mieleeni myös BeeDeen blogista.

Silloin kauan kauan sitten olin nuori ja arka ensisynnyttäjä. Olin käynyt laitoksella jo pariin otteeseen väärän hälytyksen takia. Todellisuudessa minulla ei siinä vaiheessa ollut hajuakaan siitä, mitä synnytys tulisi olemaan, ja kiltisti raportoin jokaisen nipistyksen ja vuodon neuvolassa kun kerran kysyttiin, josta syystä minut sitten hysteerisesti lähetettiin jopa ambulanssilla sairaalaan tutkittavaksi. Tätä siis oli kestänyt jo viikkoja, samoin kuin sen tarkkailua, puhkeaako raskausmyrkytys minussa kukkaansa vai ei.

Sitten yhtenä päivänä valmistauduin isäni syntymäpäiväjuhliin. Olin valmistautunut niihin jo viikkoja, lihapullia ja lusikkaleipiä leipoen. Ämpäreittäin, kilokaupalla, tuntitolkulla, pellillinen toisensa jälkeen. Jotkin asiat eivät ole noista päivistä muuttuneet.

Sinä aamuna kuitenkin hemmottelin itseäni ja pynttäydyin oikein pitkän kaavan mukaan. Säärikarvojen ajelu, kynsien lakkaus, papiljotit, huolellinen meikki. Stay-upit, kaunis vihreä neuleasu, pronssinvärinen kaleva-riipus (olihan 90-luku, ja minä kovin trendikäs), korkeakorkoiset tyylikkäät nilkkurit. Keplottelin ne jalkoihini ruokalusikalla, taaksepäin kumartuen, koska en pystynyt kumartumaan eteenpäin äärettömän suuren mahani takia. Tähän kaikkeen kului tunteja.

Saatuani kengät jalkaan alkoi supistella, tasaisesti kymmenen minuutin välein. Kymmenen minuuttia oli se hälytysraja, jolla minun asuinalueeltani neuvottiin lähtemään sairaalaan odottamana synnytystä. En halunnut lähteä, sekä siksi että olin jo kokenut monta väärää hälytystä, että siksi että halusin juhliin.

Juhlista muistan pätkiä niistä keskusteluista jota käydään mahan ympärillä ikään kuin sitä paikasta toiseen kanniskelevalla naiselle ei olisi korvia.

- Poika se on, sen näkee tuosta mahan korkeudesta
- Kyllä, poika sen täytyy olla, koska Jing ja Jang ovat niin hyvin tasapainossa

Tässä vaiheessa olin kauhuissani, toivoin ~~hysteerisesti~~ kovasti tyttöä, vaikka koetinkin tolkuttaa itselleni että olisi ihanaa saada poikakin. Noina päivinä ei ollut tapana kysyä asiaa ultrassa.

Kommenteista kuulsi ylipäänsä se perinteinen arvomaailma, että pojat ovat arvokkaampia kuin tyttäret. Isäntiä, kyntömiehiä, insinöörejä, nimismiehiä, nimenjatkajia.

Sitten olivat ne ystävälliset isäntämiehet, jotka miettivät, että jotainhan tälle mahalle pitäisi tehdä. Että kyllä hän (hehheh, pukkaanpa nuorta isäkokelasta humoristisesti kylkeen) konstit voisi neuvoa jolla lapsi houkutellaan ulos, vähän ”mustalaisen tippoja” niin kyllä se synnytys lähtee käyntiin *puks-puks*.

Niin ja ne viisi minulle tuntematonta vyöhyketerapeuttia, jotka yksi toisensa perään huomasivat kasvoillani välähtävän siristyksen aina uuden supistuksen tullessa, ja tarjoutuivat jalkapohjista painelemalla nopeuttamaan synnytystäni. Siis ei kiitos, täällä jumalanseläntakana, ainakaan ennen kakkukahvia.

Yksi naapurin emäntä, se jolta aina pienenä kävin ostamassa kananmunia suoraan kanalasta, ja joka pyyhki jokaisesta munasta hellästi kananpaskat pois paidanhelmaansa, oli piristävä poikkeus. Hän sanoi kovaan ääneen ”Oot lihonnu.” -”Niin oot säkin.”

Sairaalaan oli tunnin ajomatka. Halusin jaloitella välillä, lokakuisella levähdysalueella, räntäsateessa keskellä yötä. Supistukset yllättivät, olin kontillani auton vieressä enkä ollut päästä takaisin sisään. Pääsin tietenkin. Taisin vähän dramatisoida kipujani.

Sairaalassa pääsimme jonkinlaiseen odotteluhuoneeseen. Kätilö esittelin huoneen mukavuuksia kuin lentoemäntä. Muistan miten hän keinutteli lanteitaan irvokkaasti jumppapallon päällä ja kehotti lässyttävällä äänellä minuakin liikuttelemaan itseäni juuri niin kuin hyvältä tuntuu, ja isäkin saa hieroa ja osallistua. Katsoimme isän kanssa toisiamme hitaasti.

Aloin olla jo melko kipeä, ja siirryimme pian synnytyssaliin, kuraesiliinojen ja saappaiden äärelle. Sain ilokaasua, joka helpotti oloani huomattavasti.

Sitten alkoivat pitkät tunnit. Nuokuin kiikkustuolissa tirpoen ilokaasua aina kun supistus tuli. Isä nukkui synnytyspöydällä. Kolmelta yöllä aika pysähtyi. Seinällä oleva kello lopetti tikittämisen, viisarit eivät liikkuneet. Havahduin aina supistukseen, ja kello oli edelleenkin kolme. Nyhkin isää hereille, hei, onko aika tosiaan pysähtynyt? Hän örisi jotain ja käänsi kylkeä. Minä olisin siis ikuisesti siinä samassa hetkessä, kello kolme yöllä, kivussa jolta en voinut edes liikkua. Yritin käydä vessassa, alkoi supistaa, ja oksensin lattialle. Sattui niin etten voinut kävellä.

Tunnin päästä kello alkoi taas raksuttaa. Talviaika oli alkanut. Siitä sen nykyään muistan – lokakuussa aika pysähtyy tunniksi. Keväällä se siis harppaa tunnin eteenpäin.

Aamulla synnytys ei ollut edistynyt yhtään. Kätilö sanoi, että pitää alkaa ähkäisemään vauvaa ulos, ei se sieltä muuten tule.

Minä ähkin ja puhkin aina kun tuli supistus. Puoleltapäivin kävi ensimmäistä kertaa lääkäri joka ihmetteli vointiani – olin vasta viisi senttiä auki, mutta puhkinut ponnistuksia jo tuntikausia. Kuinkas minä aikoisin jatkaa sitten, kun synnytys oikeasti alkaaa? En kuulemma tiedä synnyttämisestä yhtään mitään, kertoi punehtunut kätilö.

Jossain vaiheessa radiosta kuului Sillanpään ”ei maailma kauniinpaa synnyttää vois…”, isä lauloi reippaasti mukana ja heilutteli käsiään innoissaan, nyt alkaisi tapahtua, ja hänelläkin voisi olla jotain tekemistä. ”Jumalauta sammuttakaa radio” totesin minä, ärsyyntyneenä ja kateellisena toisen hyvistä yöunista.

Minut laitettiin tippaan, ja sain ponnistaa seisaaltani sellaisessa telineessä, jossa sai nojata täysin omiin käsivarsiinsa. Se oli mukavaa. Paitsi että hoitajat kävivät asettelemassa jalkani aina sievästi vierekkäin. Minun piti siis synnyttää jalat yhdessä. En usko, että monia lapsia on laitettu edes alulle niin ahtaissa oloissa. Heti kun tunsin, että lapsi alkoi liikkua synnytyskanavassa, minut kipattiin selälleen sänkyyn.

Kun minua ei varsinaisesti missään vaiheessa ponnistuttanut, olin taas lähtöpisteessä. Lopulta kätilöt ja isä pitivät minua käsistä ja jaloista, kaksi kätilöä paineli mahaani niin että pelkäsin lapsen sen voimasta purskahtavan takaseinään asti. Välilihaa leikattiin kahdesti (ajattelin että samalla vaivalla ja ulottuvuudella oltaisiin voitu tehdä hätäsektio tai edes poistaa umpisuoli tai viisaudenhampaat), ja lopulta vauva syntyi.

Muistan sen hetken, kun makasin siinä synnytyspöydällä, olin aivan yksin vaikka huoneessa oli melkein kymmenen muutakin ihmistä. Kaikki hääräsivät muualla vauvan kimpussa. En kysynyt onko se tyttö vai poika, tiesin että se olisi se kiharapäinen tyttö jonka olin aina kuvitellutkin. En halunnut katsoa ihan vielä, koska tiesin myös että sen jälkeen kaikki muuttuisi.

Niinhän se tietysti muuttuikin.

Addikti.

2011-03-25T17:30:00.000+02:00

Olen hyvin väsynyt. Kokonaisvaltaisesti. Kroppani ei ilmeisesti enää jaksa tuottaa adrenaliinia, vaikka ärsykkeitä tulee edelleenkin samaan tahtiin. Lähinnä työperäisi.

Kuluukohan adrenaliinin tuottamiseen energiaa? Voisinko pitää sykevyötä 24/7, tarkkaillakseni tilannetta? "Valitse harjoitus: paniikkikohtaus, 19,5 tuntia, reippaasti"

Mistähän adrenaliini koostuu, onko ruoka-aine/hivenainevinkkejä, että saisin varantoni tankattua? Saatan tarvita adrenaliinia heti ensi viikolla uudestaan. Tiedossa lääkärikäyntejä (entä jos MLL on alkanut polttaa tupakkaa, ja kaikki ongelmamme johtuvatkin siitä, tai entä jos olemmekin hankkineet tällä välin uuden lemmikin, jolle hän on allerginen?) Entä jos hankkisin tytölle semmoisen epipenin, ja minä sitten käyttäisinkin sitä piristeenä kun oma adrenaliinintuotanto ei enää pelaa.

Diilerini soitti tänään mystisesti kesken työpäivän, ja kurvasi pian selvästi ala-ikäisen apurinsa kanssa työpaikkani eteen. Hämäräperäisesti vaihdoimme parkkipaikalla kaksi purkkia tabuja hänen käsilaukustaan minun taskuihini. Diilasin toisen niistä heti eteenpäin kollegalle. Kalaöljytabletteja, verkostomarkkinoinnin kautta. Ne pitävät lähimuistini terässä, enkä enää pärjää ilman.

Viikonloppuna aion joka tapauksessa hautautua kotiluolaani koomailemaan, siivoilemaan, nutrailemaan, lukemaan, katsomaan leffoja. Ulkona käyn toivottavasti vain lenkkeillen, tai ehkä jotain parisuhteellista harrastaen. Mahdollisesti myös meditatiivishoppailen, koska tarvitsen uusia aseita Aurora Vestiböle vastaan. Kyllä vain, minun pitäisi jo tajuta (ikäni ja) pukeutua asiallisesti töihin. Esim. housut olisivat kivat farkkujen sijaan. Tai siis farkut ovat minusta kivat, mutta tarvitsen housut.

Paruin jo ennaltaehkäisevästi puhelimessa (diileri)ystävälleni, että minua ei sitten saa raahata minnekään elävän musiikin ja liuotinaineiden yhdistelmän ääreen tänä viikonloppuna, en jaksa. Vanhuus, nääs.

Viikon päästä viikonloppuna aloitamme mahdolisesti "arvostele mun illallinen" rundin kaveripiirissä. Luulen saavani kunnian aloittaa. Mitähän laittaisin? Jälkiruoaksi ainakin mascarpone-brownies -kakkua/kohokasta vaniljajäätelön kanssa. Kun maistoin sitä ensimmäisen kerran, elämäni arvojärjestys muuttui. Tunsin syvältä riipovaa ristiriitaa, joudun kyseenalaistamaan kaiken siihen asti kokemani ja oppimani. Voiko mikään olla parempaa kuin suklaa, suklaa-asteikolla mitattuna siis? Tämä kakku voi.

Saa vinkata hyviä ehdotuksia. Ehkä rosmariinikanaa? Lasagnea? Alupalaksi nachoja ja kaikkea mukavaa? Kevyet vaihtoehdot ovat hämmentävästi kateissa. Täytyykin tehdä taustatyötä viikonloppuna.

Yskös, keskikokoinen, 36 kcal.

2011-03-24T19:11:00.001+02:00

Painoni on hieman rauhoittunut. Pyörin nyt n. 96 kilon huitteilla, mutta täytyy tunnustaa että välillä vilahti reilusti yli 97 kilon lukemakin mittarissa.

Ensisijainen tavoite on kuitenkin saavutettu - MLL syö jälleen, ja jopa valittaa, jos ruokaa (vasta-valmistettua, lämmintä, vaihtelevaa ja laadukasta kotiruokaa) ei materialisoidu riittävän nopeasti hänen lautaselleen. Tyrkytän myös kokolihahampurialisia aina kun ohitamme riittävän rasvaiselta näyttävän grillin. Sekä tummaa suklaata ja Arnoldsin donitseja. Kuten tänään aamulla pekonin ja papujen jälkeen. Ongelmana oli siis se, että tyttären ruokahalu on ollut kadoksissa, ja sen myötä myös vatsan kyky käsitellä riittävän isoja ruokamääriä kohtuullisen energiamäärän sisäistämiseksi. Muitakin ongelmia on, kuten se, ettei koulussa edelleenkään voi hengittää.

Taidan alkaa kotiopettajattareksi loppukevään ajaksi.

Ruoasta vielä, eilen tein ensimmäistä kertaa nachoja uunissa. Siis pari pussillista nacholastuja (Lidl), siihen päälle reilusti paistettua ja maustettua naudanjauhelihaa, salsakastiketta ja osaan peltiä juustoraastetta. Maistui! Seuraavan kerran tätä ruokaa ei kuitenkaan tehdä kiljuvaan-kello-kuuden-keskiviikko-nälkään, jolloin ruoka tulee syötyä aivan liian nopeasti ja tehokkaasti, pahoinvointiin johtaen. Parempi ambienssi saavutetaan viipyilevän raukealla nachostelulla muutaman meksikolaisen oluen ja limettisiivujen kera.

Pitääpä muuten opetella tekemään itse guacamolea.

Eli syöty on. Nälkäkin on kumma kyllä jatkuvasti. Aivot kuulemma käyttävät paljon hiilihydraatteja. Viimeaikaiset urotekoni eivät olekaan tapahtuneet isoilla lihaksilla, vaan pääasiassa pääasiassa.

Yskä paukkuu yhä. Paljonkohan keuhkoistani nousevassa limassa on kaloreita? Sitä tulee nieltyä, ”Spotta ej på golvet”.

Viikonloppuna saan hetken rauhan ruoanlaitolta lasten siirtyessä laajennetun perheyhteisömme itäsiipeen naapurikuntaan. Katsotaan miten käy ruokavaliokevennyssuunnitelmani.

Bad Wear Day 2.

2011-03-22T20:44:00.000+02:00

Paitsi etten muista mitä minulla oli päällä päivemmällä. Nyt pyjamahousut ja poolopaita. Toivoa sopii, että olen jossain vaiheessa vaihtanut asua ainakin osittain.

Kun luulet, että ei voi olla enää enemmän kiire, ja menet sanomaan sen ääneen, tapahtuu jotain kummallista. Fysiikan lait ja todennäköisyyslaskelmat eivät enää päde. Sään ja sattuman jumalat sekä muut kohtalottaret linnoittautuvat sinua vastaan, ylimielinen kuolevainen kun olet luulet itsestäsi aivan liikoja. Sitten vasta tiedät mistä kana kusee.

Astmakohtaus. Akku loppuu. Auto juuttuu lumihankeen. Laitteet särkyvät yksi toisensa jälkeen. Asioita, jotka on pakko tehdä, ja pystyäkseen tekemään pitäisi saada langaton verkko toimimaan. Tytär tulee koulusta – katastrofi harrastuksissa. Välillä tarkistan vieläkö henki kulkee vanhemmalla. Kerroinko, että on Bad Hair Day?

Keskivertomies ajaa paikalle Kiirunan teräksestä valmistetulla ajokillaan, korjaa tekniset laitteet, luo lunta, kuittailee naapureille, kaivaa auton hangesta, kuskaa tytön harrastuksiin ja tarjoutuu ruokkimaankin meidät. Jos näin ei olisi, olisin varmaan ottanut taksin ja ajanut sivistyksen pariin suorittaakseni kansalaisvelvollisuuteni. Vai olisinko, toipilaan lapsen kanssa? Toipilaan ja nälkäisen? Kahden nälkäisen, yhden toipilaan, yhden joka ei pääse harrastuksiin? Pelottava ajatus, olenko läheisriippuvainen, vaiko peräti supersankaririippuvainen?

Teen töitä seitsemään, jonka jälkeen penään lain suomia kansalaisoikeuksiani netissä, syön MLL:n leipoman muffinssin (ihanaa, se leipoo taas!), en ehdi lenkille tai zumbaan mutta yskin sen sijaan tarmokkaasti puoli tuntia vatsalihaksiani verrytellen. Kyllä tämä tästä. Kohta saunaan.

Flunssaa on nyt kestänyt kaksi viikkoa, en ole vieläkään päässyt kampaajalle, eikä painoni ole kadonnut mihinkään. Haluaisin niin kovasti, jos kerran olen kiireinen, olla samalla katu-uskottavan tyylikäs. Nykytilassani taidan olla lähinnä pelottava. Uskottavaa sekin.

Bad Wear Day

2011-03-21T22:24:00.001+02:00

Aamulla minulla oli missio. Ei enää “Rock-prinsessa”-tyyliä töihin, koska se menee henkilökohtaisesti ihan grungeksi. Jotain asiallista ja siistiä piti saamani. Vaatekaappini ei vastannut huutooni mitenkään toivottavalla tavalla. Kaksi viikkoa kestänyt flunssa ja se, että luottokampaajani leikkii vaikeasti tavoiteltavaa eivät myöskään lisää mahdollisuuksiani asialliseen viehkeyteen lainkaan.

Joimme Aurora Vestibölen kanssa kiireettömät aamukahvit, minkä jälkeen testasin mm. kaapissani jo vuoden käyttämättömänä roikkunutta mustaa kauniisti laskostettua toppia, joka olisi saanut viimeisillään raskaana olevan Salma Hayekin kalpenemaan kapeudesta. Siis ei, mikäli en halua olemuksellani pysäyttää keskustelua, liikennettä sekä liittyä maidontuottajat ry:n kunniajäseneksi. Löytyihän se syy, miksi toppi on jäänyt käyttämättä. Jonain päivänä minulla vielä naksahtaa niin pahasti, että oikeasti käytän sitä.

Läksin sitten lopulta töihin Anna Abreu-luottotopissani, tyylikkäissä beaversseissani, mustassa laskeutuvassa neuletakissa ja ympyrähuivissa. Huivi oli vähän ylimääräinen, mutta kurkkuni vaatii turvavyöhykkeen ympärilleen.

Töissä tajusin, että kauniisti merseroitu neule tuppasi pakenemaan olkapäiltäni viekoittelevasti kuin Lady Marmaladen aamutakki, paljastaen sekä Anna Abreulta lainaamani niittiolkaimet että riittämiin maidonvalkeaa hipiääni. Ympyrähuivi näytti tässä yhteydessä kapakkalaulajattaren höyhenpuuhkalta. Että se siitä asiallisesta toimistotyylistä sitten. Ennen iltapäivän ”tee nyt vihdoinkin se hyvä vaikutus, joka ei ensi yrittämällä onnistunut” –palaveria etsin kuumeisesti hakaneuloja. Niiden puuttuessa pujottelin auki väännetyt paperiliittimet yhdistämään topin & villatakin ja pitämään näin itsekunnioitukseni kurissa. Toivon, että ympyrähuivi huolehti harhautuksesta kuten sovittiin.

Niin ja kerroinko että tänään oli bad hair day?

En ole käynyt vaa’alla moneen päivään. Äsken yritin käydä kävelemässä, mutta oli liukasta, sateista ja yskäistä. Tyhjänpäiväinen reissu. Mutta ainakin vatsalihakseni ovat umpikipeät yskimisestä.

Nuorimmainen säksätti tänään asioitaan tutuilla äänenpainoilla. Minä tein töitä, naputtelin, nyökkäilin, ynähtelin, naurahtelin sopivaan tahtiin. Sitten havahduin, että puheeseen oli tullut tauko. Tyttö katsoi minua odottavasti, vähän syytettä katseessaan. ”Joo kyllä mä kuuntelen koko ajan”, vastasin lipevästi. Kysymys vain oli ollut ”Minä päivänä mä voin mennä Jennan kanssa uimaan?”

Ruokaa, hiuksia ja fallistisia asioita.

2011-03-20T19:45:00.000+02:00

Flunssa iski takakierteellä. Kurkkukipu. En ole useana päivänä pystynyt juurikaan puhumaan, se vaati suurta ponnistelua. Jokainen sana oli ponnistus. Huomasin, että on kuulkaas vaikea osallistua puhelinkeskusteluun edes ynähtelemättä välillä elonmerkkejä. Väärinymmärryksen mahdollisuus on huomattava.

Viikonloppuna olen ollut erityisen paljon vanhemman roolissa. Siis lasteni vanhemman, en niinkään ikikriisikiemuroissa. On ollut aikaa sekä tarvetta tehdä asioita tiiviisti yhdessä. Tällaisen viikonlopun jälkeen huomaa kontrastina sen, että kaikki päivät eivät olekaan enää samanlaisia, napanuorat ovat venyneet. Nyt niitä siis hetkellisesti kerittiin lyhyemmiksi. On mukavaa herätä aamulla tämä

kainalossa, kuunnellen vaihteeksi jonkun toisen unia kuin omiaan. Enkä viittaa tässä kainalokarvoihini.

Maanisesti leipova lapsi ei ole leiponut juurikaan viime aikoina, mikä ei ole lainkaan normaalia. Tyttö on menettänyt vaivalla kerättyjä kiloja sairastelun takia, minkä takia kokkailuni on ollut hyvin tavoitteellista. Tavoitteena siis tehdä niin maittavaa ruokaa, että se herättäisi koomasta uppotukin, zombin, tai unohduksiin painuneen ruokahalun. Toistaiseksi olen onnistunut hyvin. Elävät kuolleet suorastaan jo raapivat ulkopuolelta keittiön ikkunan tuuletusaukkoja himoiten rypsiporsasta, bataattia, jauhelihapihvejä (kuulostaa tylsältä, mutta olen luonut tällä alalla jotain ylimaallista), herkkusieni-sipuli-paistosta, maissia, kantarelliskastiketta.

Vastaavasti oma päätökseni aloittaa uusi elämä heti torstain sarvipäähinepitojen* jälkeen on lykkääntynyt hamaan tulevaisuuteen. Sairaana ja toipilaana on hankala rajoittaa syömistään. Yritin hieman, ja se kostautui mm. nukahtamisena silmälasiliikkeeseen jonne olin pakottautunut lähtemään pettämätön makuni johdosta, sekä kaoottisen heräämisen jälkeisenä äärettömänä heikotuksena. Siihen auttoivat pullakahvit ylellisesti kahden.

(*lautasellani oli mm. laaja otos Nooan arkin asujaimista, tiriseviä perunoita, juureksia, uskomattoman hyvää leipää, kaikkea tavallista, mutta äärettömän maukkaasti laitettua. Lopuksi vallan laadukasta jäätelöä)

Elämänviisauksien lisäksi olen myös opettanut saksan kielioppia. Nauraisitte, jos tuntisitte minut. Kärsivällisyyteni on hyvin rajallinen. Enkä tiedä minkään kielen kieliopin teoriasta mitään. Niin ja Saksa on heikoin kieleni. Kehotin lasta kokoamaan asiat excel-taulukoiksi, keksimään näppäriä muistisääntöjä, ja toistamaan toistamaan. Sekä keksimään mahdollisimman hyviä mielikuvia siitä mitkä substantiivit ovat maskuliinisia, feminiisiä ja mitkä neutraaleja. Mielenkiintoiseksi keskustelu kävi siinä vaiheessa, kun huomasimme että sana ”huulipuna, der Lippenstift” on maskuliininen. Kyllä vain, kuten kaikki muutkin fallistisen muotoiset esineet. Takaisin elämänviisauksiin, siis.

Sain muuten kohteliaisuuden, jota todella arvostin. Neljä 14-16 vuotiasta tyttöä pyysi minua kanssaan kiinalaiseen syömään. Sitten tajusin, että olen meistä ainoa, jolla on ajokortti. Olen siltikin imarreltu, ainakin vähän.

Haasteellista.

2011-03-18T20:24:00.003+02:00

Haaste päsähti postilaatikkoon Pepiltä! Tämä on hieman vaikea, olenhan fiktiivinen nettipersoona, jonka luonne rönsyilee tarinan ympärillä varsinaista runkoa muodostamatta (notkean, mutta hyvinmuodostuneen varteni lisäksi). Miten osaisin itseni määritellä, kun en ole varma olenko se minä vai kuvittelenko vain? Yritän silti.

KUKA?
Nainen, tyttö, vanha jäärä. Kun avaan silmät pitää tarkistaa, aina en muista.

MITÄ?
Nautiskelee, pohdiskelee, suunnittelee, tilastoi, unohtelee, nautiskelee lisää, silittää, selittää, halailee, hoitaa, karjuu, järjestää, kokkaa, neuvoo, haaveilee, huvittaa, hurvittelee, tanssii, kirjoittelee, yhdistelee, oivaltelee.

MISSÄ?
Itämaisella matolla, sohvalla, kauhan varressa, pihassa, metsässä, polulla, auton ratissa, kahvihuoneessa, hymyssä, tanssiessa, mielessä, unessa, siinä kaupungissa jossa aina olen joka muuttuu joka yö.

MILLÄ?
Mielenkiinnolla, hitaudella, hartaudella, hilpeydellä, sinnikkyydellä, yllytyksen voimalla.

MILLOIN?
Alati kaiken aikaa, huomaamatta, välähdyksissä. Sitten joskus, silloin joskus, tässä, yhtä aikaa.

MITÄ MIELESSÄ NYT?
Äidin isot vauvat. Työ, mutta yritän työntää sen maton alle.

Tässä se matto: