Englanninlaku, sitruunalaku, Kouvolan laku, Haribon vaahtokarkit, lontoonrakeet, suffelipuffit, suffelit, marianne-kismet, Fazerin sininen, daim, susu, king-kong, lakunappi, pätkis.
Vain muutamia mainitakseni.
Lisäksi aion leipoa mustikkapiirakkaa juustokakkua mokkapaloja pullaa pannukakkua lettuja vohveleita muffinsseja ja mahdollisesti jotain aivan uutta. Ainakin Rocky Roadia kokeilemme MLL:n kanssa.
Mutta vasta ylihuomenna, kun karkkilakko päättyy.
Näitä miettiessäni en juurikaan ole kykenevä muodostamaan viihdyttäviä kehäpäätelmiä tai muita suomenkieltä väärinkäyttäviä kukkaköynnöksiä.
maanantai, 30. tammikuuta 2012
torstai, 26. tammikuuta 2012
Jaskan kanssa schnabseilla.
Nyt hehkutan kirsun tunnistamista, suorastaan punehdun kunniasta olla Liebster! Samoilla tulilla voin todeta, että myös oksentamistani on kehuttu vuolaasti. Olen kovin monitaitoinen. Krhöm.
Hummeripokaalin perusteluihin kuului Kirsun mukaan suurinpiirtein se, että vaikka olen elämänmittaisen matkani varrella lisääntynyt, elämäni ei ole jäänyt matkan varrelle. Näin ainakin täällä blogissani yritän itselleni ja satunnaisille sivustakuulijoille vakuutella.
Mietin jotta laitan tämän eteenpäin Rozille, vaikka hän onkin pari viikkoa autiolla saarella. En ole ehtinyt paljoa viime aikoina muiden blogeja lukea kumminkaan. Eriyismaininta Rozille (miellyttävän virtuaaliäänen lisäksi) mutkattoman kieroutuneesta suhteesta karkkipohjaisiin leivonnaisiin. Kadehdin estottomuuttasi tällä alalla.
Edellisen postaukseni jälkeen olen erityisesti pohtinut lisää ateriarytmiäni, ja sitä olettamaa, että topakka äiti/vaimo saisi tähän vetelään yritelmään jotain ryhtiä. Sitten huomasin ihmeekseni, että minähän olen itse täysivaltainen äiti, ja tarjoan ko. palveluja kahdelle alaikäiselle holhottavalleni varsin mallikkaasti. Ihan totta, lapseni syövät hyvin, runsaasti ja monipuolisesti ruokavaliopuutteistaan huolimatta, myös kasviksia, ja heille kyllä löytyy aina kuitupitoista, vitamiinirikasta ja proteiinikylläistä aamu- väli- ja iltapalaa. Miten ihmeessä onnistun sitten itse olemaan väliinputoaja?
Jos en tietäisi olevani peruslaiska ja suunnattoman sokerinhimoinen, voisin väittää että kyseessä on joko myöhäispuberteetillinen kapina tai passiivisagressiivinen regressio. Voi olla näinkin, mutta myös laiskuus ja sokerinhimo ovat hyvin todellisia.
Viime yönä - siis unimaassa - Jack Nicholson pukeutuneena malvanväriseen joulupukinasuun liehui ympärilläni tarjoillen milloin aivan loistavaa sitruunalakritsia, marmelaadia, jäätelöannoksia joissa runsaasti suklaarouhetta, ja juomaksi naukkailimme minttusuklaalikööriä, lasillisen toisensa jälkeen. Mitähän Tamara Maunonen tästä sanoisi? Oma tulkintani on, että toisin kuin karkkilakko, ikäkriisini alkaa olla selätetty, kun unissani ei enää seikkaile edes Mark Wahlberg vaan näinkin kypsän ikäluokan parasta satoa. Mutta miehistä viis - olen yrittänyt koko aamun muistella olenko mistään koskaan löytänyt noin hyvää lakritsaa, ja jos olen, niin mistä.
Nyt tuli kyllä vähän freudilainen olo kun katselen tätä lakritsipiippua.
Hummeripokaalin perusteluihin kuului Kirsun mukaan suurinpiirtein se, että vaikka olen elämänmittaisen matkani varrella lisääntynyt, elämäni ei ole jäänyt matkan varrelle. Näin ainakin täällä blogissani yritän itselleni ja satunnaisille sivustakuulijoille vakuutella.
Mietin jotta laitan tämän eteenpäin Rozille, vaikka hän onkin pari viikkoa autiolla saarella. En ole ehtinyt paljoa viime aikoina muiden blogeja lukea kumminkaan. Eriyismaininta Rozille (miellyttävän virtuaaliäänen lisäksi) mutkattoman kieroutuneesta suhteesta karkkipohjaisiin leivonnaisiin. Kadehdin estottomuuttasi tällä alalla.
Edellisen postaukseni jälkeen olen erityisesti pohtinut lisää ateriarytmiäni, ja sitä olettamaa, että topakka äiti/vaimo saisi tähän vetelään yritelmään jotain ryhtiä. Sitten huomasin ihmeekseni, että minähän olen itse täysivaltainen äiti, ja tarjoan ko. palveluja kahdelle alaikäiselle holhottavalleni varsin mallikkaasti. Ihan totta, lapseni syövät hyvin, runsaasti ja monipuolisesti ruokavaliopuutteistaan huolimatta, myös kasviksia, ja heille kyllä löytyy aina kuitupitoista, vitamiinirikasta ja proteiinikylläistä aamu- väli- ja iltapalaa. Miten ihmeessä onnistun sitten itse olemaan väliinputoaja?
Jos en tietäisi olevani peruslaiska ja suunnattoman sokerinhimoinen, voisin väittää että kyseessä on joko myöhäispuberteetillinen kapina tai passiivisagressiivinen regressio. Voi olla näinkin, mutta myös laiskuus ja sokerinhimo ovat hyvin todellisia.
Viime yönä - siis unimaassa - Jack Nicholson pukeutuneena malvanväriseen joulupukinasuun liehui ympärilläni tarjoillen milloin aivan loistavaa sitruunalakritsia, marmelaadia, jäätelöannoksia joissa runsaasti suklaarouhetta, ja juomaksi naukkailimme minttusuklaalikööriä, lasillisen toisensa jälkeen. Mitähän Tamara Maunonen tästä sanoisi? Oma tulkintani on, että toisin kuin karkkilakko, ikäkriisini alkaa olla selätetty, kun unissani ei enää seikkaile edes Mark Wahlberg vaan näinkin kypsän ikäluokan parasta satoa. Mutta miehistä viis - olen yrittänyt koko aamun muistella olenko mistään koskaan löytänyt noin hyvää lakritsaa, ja jos olen, niin mistä.
Nyt tuli kyllä vähän freudilainen olo kun katselen tätä lakritsipiippua.
maanantai, 23. tammikuuta 2012
Elämä ilman sokeria lienee turhaa.
Tuntuu suorastaan suloisenkarvaalta kun ihmiset edelleenkin toivottavat hyvää uutta vuotta. Vuoden alusta on ikuisuus. Karkkilakkoni on pitänyt pintansa, samoin sokerinhimoni.
Aina tammikuisen perjantain koittaessa minä ja tyttäreni puhisemme synkkää paatosta ja ihmisvihaa, kun jäämme jälleen vaille sokerihumalan tuomaa hilpeyttä ja hyvää oloa.
Vaaka näyttää 97,6. Ei, en ole mitenkään erityisesti heleytynyt, kiinteytynyt tai valaistunut. Kyllä, olen nauttinut hyvää ja ravitsevaa hiilihydraattirikasta ruokaa päivästä toiseen, ihan riittävästi tämän elopainon ylläpitämiseen. Aina välillä olen pyörinyt keittiössäni hyvin epätietoisena, mutta tehnyt sitten itselleni tuhdin juustovoileivän.
Suklaan ja muiden suoranaisten herkkujen, kuten leivonnaisten, osalta paljaaksi riisuttu ateriarunkoni on rujo ja puuttellinen. Siellä täällä pullottaa iso ja täyteläinen kokonainen ateria, joskus kasviksilla somistettu, joskus ilman kasviksia. Sitten on tyhjiä oksia, pelottavan ohuiksi kaluttuja kohtia, joissa pitäisi varmaan olla ruisleipää vähärasvaisella juustolla, täysjyvämuroja, hedelmiä ja rahkaa, mutta kun ei ole. Minulta puuttuu täysin rutiini syödä järkevästi aamupalaa, välipalaa ja iltapalaa. Näitä onttoja kohtia olen kitannut näkymättömiin kaikella sokeripitoisella. Napsaissut vähän sitä tai tota, ja päässyt tunnin-pari eteenpäin seuraavaan ateriaan asti.
Mutta kun ruisleipä vähärasvaisella juustolla on t-y-l-s-ä-ä. Jugurtti on pliisua. Porkkanat pitäisi kuoria. Ei huvittaisi yhtään olla järkevä ja maltillinen ja sovinnainen. Joku hulvaton ihmedieetti tai uusi tehoainekapseliriippuvaisuus olisi paljon jännittävämpää.
Ehkä jos minulla olisi äiti/vaimo, joka kuorisi minulle porkkanoita ja muistuttaisi syödä riittävän monipuolinen aamupala, tämä voisi toimia. Toisaalta en nyt keksi muuta käyttöä moiselle potentiaalisesti nalkuttavalle tai paheksuvasti vaikenevalle sisustuselementille, joten ajatus hieman pelottaa.
Yritin jopa innostua olemaan metsästäjä-keräilijä. Keräilin pakastimesta mustikoita ja sekoitin niitä turkkilaiselta naapuriltani oravannahoilla vaihtamaani hapanmaitotuotteeseen. Sitten irvistelin, koska se oli pahaa, ja yritin lisätä sekaan eteläamerikanserkkujeni sademetsässä uuttamaa tummaa sokeria. Pahaa mikä pahaa, kun en pidä marjoista. Rahkaa olen syönyt ehkä jo koko 2010 -luvun kiintiölliseni.
Syöminen ylipäänsä ärsyttää minua puuhana. Miksi sitä pitää jatkuvasti ajatella? Miksi minun on pakko raahata joka paikkaan mukanani tämä säkillinen suolia, joka alituisella kurnimisellaan ilmoittaa että nyt pitäisi taas alkaa haalimaan eteensä jotain ravintorikasta ja vähäkalorista ja kuitupitoista ja ei e-koodillista murkinaa?
En ole edes syönyt ateriankorvikkeita, paitsi tänään yhden nutrilett-kanakeiton, koska minulla ei ollut käsillä ateriaa jolla olisin moisen hätävaran korvannut.
Mutta ei auta. Verensokerini ylläpito vaatii minua syömään jotain kolmen tunnin välein, tai alan olla vaaraksi kanssamatkustajille.
Muistaisinpa miksi ryhdyin tähän.
P.s. Kunhan lopetan tämän maailman epäoikeudenmukaisuudessa rypemisen, hehkutan Kirsun toimesta tunnustetuksi tulemista oikein hirmuisesti. Pilaisi hyvän anstauksen moinen ilonpito tähän loppukaneetiksi.
Aina tammikuisen perjantain koittaessa minä ja tyttäreni puhisemme synkkää paatosta ja ihmisvihaa, kun jäämme jälleen vaille sokerihumalan tuomaa hilpeyttä ja hyvää oloa.
Vaaka näyttää 97,6. Ei, en ole mitenkään erityisesti heleytynyt, kiinteytynyt tai valaistunut. Kyllä, olen nauttinut hyvää ja ravitsevaa hiilihydraattirikasta ruokaa päivästä toiseen, ihan riittävästi tämän elopainon ylläpitämiseen. Aina välillä olen pyörinyt keittiössäni hyvin epätietoisena, mutta tehnyt sitten itselleni tuhdin juustovoileivän.
Suklaan ja muiden suoranaisten herkkujen, kuten leivonnaisten, osalta paljaaksi riisuttu ateriarunkoni on rujo ja puuttellinen. Siellä täällä pullottaa iso ja täyteläinen kokonainen ateria, joskus kasviksilla somistettu, joskus ilman kasviksia. Sitten on tyhjiä oksia, pelottavan ohuiksi kaluttuja kohtia, joissa pitäisi varmaan olla ruisleipää vähärasvaisella juustolla, täysjyvämuroja, hedelmiä ja rahkaa, mutta kun ei ole. Minulta puuttuu täysin rutiini syödä järkevästi aamupalaa, välipalaa ja iltapalaa. Näitä onttoja kohtia olen kitannut näkymättömiin kaikella sokeripitoisella. Napsaissut vähän sitä tai tota, ja päässyt tunnin-pari eteenpäin seuraavaan ateriaan asti.
Mutta kun ruisleipä vähärasvaisella juustolla on t-y-l-s-ä-ä. Jugurtti on pliisua. Porkkanat pitäisi kuoria. Ei huvittaisi yhtään olla järkevä ja maltillinen ja sovinnainen. Joku hulvaton ihmedieetti tai uusi tehoainekapseliriippuvaisuus olisi paljon jännittävämpää.
Ehkä jos minulla olisi äiti/vaimo, joka kuorisi minulle porkkanoita ja muistuttaisi syödä riittävän monipuolinen aamupala, tämä voisi toimia. Toisaalta en nyt keksi muuta käyttöä moiselle potentiaalisesti nalkuttavalle tai paheksuvasti vaikenevalle sisustuselementille, joten ajatus hieman pelottaa.
Yritin jopa innostua olemaan metsästäjä-keräilijä. Keräilin pakastimesta mustikoita ja sekoitin niitä turkkilaiselta naapuriltani oravannahoilla vaihtamaani hapanmaitotuotteeseen. Sitten irvistelin, koska se oli pahaa, ja yritin lisätä sekaan eteläamerikanserkkujeni sademetsässä uuttamaa tummaa sokeria. Pahaa mikä pahaa, kun en pidä marjoista. Rahkaa olen syönyt ehkä jo koko 2010 -luvun kiintiölliseni.
Syöminen ylipäänsä ärsyttää minua puuhana. Miksi sitä pitää jatkuvasti ajatella? Miksi minun on pakko raahata joka paikkaan mukanani tämä säkillinen suolia, joka alituisella kurnimisellaan ilmoittaa että nyt pitäisi taas alkaa haalimaan eteensä jotain ravintorikasta ja vähäkalorista ja kuitupitoista ja ei e-koodillista murkinaa?
En ole edes syönyt ateriankorvikkeita, paitsi tänään yhden nutrilett-kanakeiton, koska minulla ei ollut käsillä ateriaa jolla olisin moisen hätävaran korvannut.
Mutta ei auta. Verensokerini ylläpito vaatii minua syömään jotain kolmen tunnin välein, tai alan olla vaaraksi kanssamatkustajille.
Muistaisinpa miksi ryhdyin tähän.
P.s. Kunhan lopetan tämän maailman epäoikeudenmukaisuudessa rypemisen, hehkutan Kirsun toimesta tunnustetuksi tulemista oikein hirmuisesti. Pilaisi hyvän anstauksen moinen ilonpito tähän loppukaneetiksi.
maanantai, 16. tammikuuta 2012
Bailamos - Not.
Nyt olen sitten ilmeisesti käynyt oikeassa kuntoiluzumbassa. Ne aiemmat zumbailut joista olen raportoinut, ovat tähän verraten olleet ansiointuneiden ja vaativien latinotanssiohjaajien taidonnäytteitä, ja vain nimellisesti zumbaa.
Chassé, Cuban break, voi miten ikävä minulla onkaan kaikkia niitä omituisia ja varmasti väärin muotoilemiani epärealistisia vaatimuksia motoriikalleni. Mutta kun olen niin tottunut siihen, että zumbaillessani odotan koko ajan Helena Ahti-Hallbergin muistuttavan minua nilkkojen ojentumisen tärkeydestä, ja Jukka Haapalaisen kertovan että lantion liike lähtee päkiöistä, tai sitten toisinpäin. Haluan masokistisesti viettää aikaa keskityskykyni fyysisillä äärirajoilla, mutta perhesyistä eivät omat harrastukseni ole olleet etusijalla syyslukukauden ajan. Eivätkä ole sitä kevätlukukaudellakaan, vaan tyydyn siihen mitä läheltä löytyy enkä ehdi lähteä merta edemmäs pilkkimään.
Olen varmastikin epäoikeutetusti pettynyt. Ohjaaja oli kuntoliikunnan kautta zumban puolelle nyrjähtänyt maallikko. Positiivisia puolia tunnissa olivat sijainti, tila (runsaasti), ja se, että en missään vaiheessa odottanut sydänpysäytyksen suomaa äkkikuolemaa. Paitsi ehkä myötähäpeästä, kun ohjaaja intoutui heti lantion alkulämmityspyörityksen aikana erityisesti kasvoillaan ilmaisemaan kuubalaisen musiikin avointa aistillisuutta. Ongelma on kuitenkin omani, kun olen hyvin estynyt piiloluterilainen, ja koen säädyttömäksi jopa juuston syömisen julkisesti.
Ainakin liikuin tunnin aikana enemmän kuin sohvalla neljän tähden illallista katsoessani olisi päässyt tapahtumaan. Ehkä pääsemme merenguessa eteen-taakse astuntaa pidemmälle kevään mittaan.
Viikonloppuna oli sukulaisen 70-vuotispäivät. Suoraan sanoen en ollut muistanut koko asiaa, mitä en tietenkään myöntänyt, koska ko. sukulainen on ns. tuontitavaraa, ja olin paljastaa tietämättömyyteni lankeamalla kiitollisuudesta polvilleni asiasta kuullessani. Niin paha makeannälkä minulla oli. Kylässä ei saa nirsoilla tarjotun kakun suhteen, eihän, vaikka dietti olisi kuinka kova?
Myös meillä kävi kahvivieraita. Tarjosin strategisesti mutakakkua, ihan kyllä vain Frödingen versiota, mascarpone-kermavaahdon ja vadelmien kera.
Näiden laitaosumien tuloksena minulla on maanantain kunniaksi silmieni ympärillä ylimääräistä nahkaa, mikä saattaa johtua myös päälleni vyöryvästä flunssaisuuden aallosta. Vaaka arpoi lukemaksi 97,5, yöpuvulla ja villasukilla. Kahden päivän säännön mukaisesti suhtaudun lähitulevaisuuteen kuitenkin kilonpainoisella varauksella.
Johan uskotte, että paino-ongelmani ei johdu suklaasta?
Chassé, Cuban break, voi miten ikävä minulla onkaan kaikkia niitä omituisia ja varmasti väärin muotoilemiani epärealistisia vaatimuksia motoriikalleni. Mutta kun olen niin tottunut siihen, että zumbaillessani odotan koko ajan Helena Ahti-Hallbergin muistuttavan minua nilkkojen ojentumisen tärkeydestä, ja Jukka Haapalaisen kertovan että lantion liike lähtee päkiöistä, tai sitten toisinpäin. Haluan masokistisesti viettää aikaa keskityskykyni fyysisillä äärirajoilla, mutta perhesyistä eivät omat harrastukseni ole olleet etusijalla syyslukukauden ajan. Eivätkä ole sitä kevätlukukaudellakaan, vaan tyydyn siihen mitä läheltä löytyy enkä ehdi lähteä merta edemmäs pilkkimään.
Olen varmastikin epäoikeutetusti pettynyt. Ohjaaja oli kuntoliikunnan kautta zumban puolelle nyrjähtänyt maallikko. Positiivisia puolia tunnissa olivat sijainti, tila (runsaasti), ja se, että en missään vaiheessa odottanut sydänpysäytyksen suomaa äkkikuolemaa. Paitsi ehkä myötähäpeästä, kun ohjaaja intoutui heti lantion alkulämmityspyörityksen aikana erityisesti kasvoillaan ilmaisemaan kuubalaisen musiikin avointa aistillisuutta. Ongelma on kuitenkin omani, kun olen hyvin estynyt piiloluterilainen, ja koen säädyttömäksi jopa juuston syömisen julkisesti.
Ainakin liikuin tunnin aikana enemmän kuin sohvalla neljän tähden illallista katsoessani olisi päässyt tapahtumaan. Ehkä pääsemme merenguessa eteen-taakse astuntaa pidemmälle kevään mittaan.
Viikonloppuna oli sukulaisen 70-vuotispäivät. Suoraan sanoen en ollut muistanut koko asiaa, mitä en tietenkään myöntänyt, koska ko. sukulainen on ns. tuontitavaraa, ja olin paljastaa tietämättömyyteni lankeamalla kiitollisuudesta polvilleni asiasta kuullessani. Niin paha makeannälkä minulla oli. Kylässä ei saa nirsoilla tarjotun kakun suhteen, eihän, vaikka dietti olisi kuinka kova?
Myös meillä kävi kahvivieraita. Tarjosin strategisesti mutakakkua, ihan kyllä vain Frödingen versiota, mascarpone-kermavaahdon ja vadelmien kera.
Näiden laitaosumien tuloksena minulla on maanantain kunniaksi silmieni ympärillä ylimääräistä nahkaa, mikä saattaa johtua myös päälleni vyöryvästä flunssaisuuden aallosta. Vaaka arpoi lukemaksi 97,5, yöpuvulla ja villasukilla. Kahden päivän säännön mukaisesti suhtaudun lähitulevaisuuteen kuitenkin kilonpainoisella varauksella.
Johan uskotte, että paino-ongelmani ei johdu suklaasta?
Diamonds are the girls best friends.
Katsoin boksilta dokumenttia Ruotsin ja Tanskan kruununjalokivistä. Suosittelen rentoutumiskeinoksi, jos vielä löytyy YLE arenalta. Ihania timantteja, kauniita kampauksia, pukuja, arvokkuutta, luonnollisuutta. Siis jos ei lasketa Silvian uusia suupieliä. Tarinoita siitä miten äidit antavat koruja tyttärilleen lainaan erityistilaisuuksiin, ja miten tyttäret suuresti arvostavat näitä eleitä.
Joskus kun minun tyttäreni olivat pieniä, katsoin telkasta muistaakseni Tanskan prinssin häitä. Juhlavieraat silkeissään, välkehtivissä kruunuissaan ja tiaroissaan kokoontuivat istumaan juhlasaliin toimituksen ajaksi. MLL pysähtyi kesken leikkiensä katsomaan.
-Voi kato äiti, ihanaa, ihan kuin noi olisi jotain niinku prinsessoja ja kuningattaria!
-Tota... ne on prinsessoja ja kuningattaria.
-Eikä ole oikeasti, niitä on vain saduissa.
-On niitä saduissakin, mutta myös oikeita, Ruotsissa ja Tanskassa ja Norjassa ja...(Televisiossa kuulutetaan, että Tanskan Kuningatar Margareeta saapuu puolisonsa Prinssi Filipin kanssa).
MLL tiiraa televisiota vähän tarkemmin. -Toi on sit nuorena ollut Prinsessa Ruusunen, kun se on naimisissa Prinssi Filipin kanssa.
Margareeta on kyllä niin ihana, että ihan varmasti hän on jonkinlainen satuolento. Nauravainen, suoraselkäinen, onnellisen näköinen, sellainen ihminen joka ei varmasti käytä kamalan paljon aikaa tai energiaa sen miettimiseen, että mitä muut hänestä ajattelevat. Tai että sopiiko 70-vuotiaalle limetinvihreä tyköistuva tanssiaispuku.
Joskus kun minun tyttäreni olivat pieniä, katsoin telkasta muistaakseni Tanskan prinssin häitä. Juhlavieraat silkeissään, välkehtivissä kruunuissaan ja tiaroissaan kokoontuivat istumaan juhlasaliin toimituksen ajaksi. MLL pysähtyi kesken leikkiensä katsomaan.
-Voi kato äiti, ihanaa, ihan kuin noi olisi jotain niinku prinsessoja ja kuningattaria!
-Tota... ne on prinsessoja ja kuningattaria.
-Eikä ole oikeasti, niitä on vain saduissa.
-On niitä saduissakin, mutta myös oikeita, Ruotsissa ja Tanskassa ja Norjassa ja...(Televisiossa kuulutetaan, että Tanskan Kuningatar Margareeta saapuu puolisonsa Prinssi Filipin kanssa).
MLL tiiraa televisiota vähän tarkemmin. -Toi on sit nuorena ollut Prinsessa Ruusunen, kun se on naimisissa Prinssi Filipin kanssa.
Margareeta on kyllä niin ihana, että ihan varmasti hän on jonkinlainen satuolento. Nauravainen, suoraselkäinen, onnellisen näköinen, sellainen ihminen joka ei varmasti käytä kamalan paljon aikaa tai energiaa sen miettimiseen, että mitä muut hänestä ajattelevat. Tai että sopiiko 70-vuotiaalle limetinvihreä tyköistuva tanssiaispuku.
torstai, 12. tammikuuta 2012
Kauas pilvet karkaavat.
Eilen aamulla nukuin lumovoimaisen täysikuun vaikutuksen ansiosta hiukan pommiin, en millään jaksanut vallitsevissa olosuhteissa olla tehokas ja pestä hiuksiani ja näytin kauniisti sanoen grungelta. Työpaikan vessan kelmeä valo heijastui hampunpolttajapiponi jäljiltä mutkaisessa juurikasvustossani kaikissa kuun kelmeissä sävyissä. Minulle on näköjään kehittymässä keskelle otsan hiusrajaa sellainen hurmaava valkoinen kiehkura. Tällaisina hetkinä on pakko todeta, että jos olisin mies, asiani olisivat paremmin mallillaan kuin näillä genitaaleilla.
Tänään hiukseni olivat jo herätessäni puhtaat, riitti että siloittelin niitä suoritusraudalla Beatrix Kiddomaisen efektin luomiseksi.
Sallin itselleni tänä aamuna hetkisen Aurora Vestibölen seurassa. Koska tiesin meneväni tilaisuuteen, jossa näkisin ammatillisia tuttavuuksia monen vuoden takaa, etsin vaatekaapistani jotain asiallista, tyylikästä mutta ehdottoman hurmaavaa. Kesken etsinnän tiimellyksen Laulavainen keskeytti minut omalla dilemmallaan. -"Äiti, onko tyhmää jos käyttää samoja vaatteita koulussa kaksi kertaa samalla viikolla?"
Voi luoja, millaisen roolimallin olenkaan antamassa tyttärelleni. Vakuutin tarmokkaasti että niin kauan kuin vaatteet ovat ehjät ja puhtaat, niitä saa käyttää vaikka koko viikon, se on ekologista, fiksua, ja ei-amerikkalaista! Ja kiskoin näyttävästi ylleni uuden lempivaatteeni, VAIKKA olin käyttänyt sitä jo maanantaina sekä tiistaina. Sellainen musta naisellinen rusettikauluksinen toppi, jossa on japanilaisyylisiä herkän vaaleanpunaisensävyisiä gardeniankukkasia. Väri sopii hentoon hipiääni loistavasti, ja toppi korostaa kurvejani estottomasti jättäen vatsamakkarani täysin pimentoon.
Farkkujen sijaan puin pitkästä aikaa suorat housut. Nyt tiedän, minne ne joulukilot ovat menneet, suoraan ahteriini. Olen salaa aina toivonut päärynävartaloa omenavartalon sijaan. Voin nyt virallisesti kertoa, että tämä haave menetti saavuttamattomuuden auvossa glorifioiudun säteilynsä tänä aamuna klo 7.18
Elämäni julma pilailu jatkuu muutenkin. Toissapäivänä, kun broilerinkoivet (tuo sietämättömän hitaasti valmistuva arkinen ape) hiljaa tirisivät uunissa ja minä katoin pöytää perheeni päivällistä varten, osui jääkaapin ovesta käteeni jälleen kerran se Vanilla-vaniljakastikepurkki, jonka alkuperäistä käyttötarkoitusta en enää muista. Joka kerta kun olen tuon tölkin hikistä pintaa hivellyt, on mielessän väikkynyt kuuma, tahmainen, makea, murotaikinaan leivottu mustikkapiirakka entistä viettelevämmin. Nyt tein sen ainoan teon mihin enää pystyin minimoidakseni purkin tuottamat tappiot tammikuun sokerittomuudelleni. Söin kastikkeen siltä seisomalta sinältään, ja vältyin näin syömästä kokonaista mustikkapiirakkaa.
Sitten minulla oli maha todella, todella kipeä, enkä pystynyt syömään ruokaa koko iltana.
Eilen sitten evääni olivat melko huonot. Päivällisellä en malttanut syödä lainkaan tylsää pastaa ja jauhelihatomaattikastiketta, kun tarjolla oli myös vaaleaa leipää ja Manchego Vieho juustoa. Harkitsin jo säädyllisyyssyistä siirtymistä yksityisempiin tiloihin syömään juustoleipääni, niin voimallisen orgastisia tämän eineen aiheuttamat väristykset olivat.
Eli käytännössä olen nyt ollut kaksi päivää ilman lämmintä ruokaa. Sen lisäksi että painan nyt 97,6 kiloa, oloni hyvinvoivuus on heikentenyt. Vedänkö siis johtopäätöksen: Säännölliset lämpimät ateriat sopivat minulle? Eihän tämän toutuuden tislaamiseen elämäni vierteestä ole mennytkään kuin vajaat neljäkymmentä vuotta.
Tänään hiukseni olivat jo herätessäni puhtaat, riitti että siloittelin niitä suoritusraudalla Beatrix Kiddomaisen efektin luomiseksi.
Sallin itselleni tänä aamuna hetkisen Aurora Vestibölen seurassa. Koska tiesin meneväni tilaisuuteen, jossa näkisin ammatillisia tuttavuuksia monen vuoden takaa, etsin vaatekaapistani jotain asiallista, tyylikästä mutta ehdottoman hurmaavaa. Kesken etsinnän tiimellyksen Laulavainen keskeytti minut omalla dilemmallaan. -"Äiti, onko tyhmää jos käyttää samoja vaatteita koulussa kaksi kertaa samalla viikolla?"
Voi luoja, millaisen roolimallin olenkaan antamassa tyttärelleni. Vakuutin tarmokkaasti että niin kauan kuin vaatteet ovat ehjät ja puhtaat, niitä saa käyttää vaikka koko viikon, se on ekologista, fiksua, ja ei-amerikkalaista! Ja kiskoin näyttävästi ylleni uuden lempivaatteeni, VAIKKA olin käyttänyt sitä jo maanantaina sekä tiistaina. Sellainen musta naisellinen rusettikauluksinen toppi, jossa on japanilaisyylisiä herkän vaaleanpunaisensävyisiä gardeniankukkasia. Väri sopii hentoon hipiääni loistavasti, ja toppi korostaa kurvejani estottomasti jättäen vatsamakkarani täysin pimentoon.
Farkkujen sijaan puin pitkästä aikaa suorat housut. Nyt tiedän, minne ne joulukilot ovat menneet, suoraan ahteriini. Olen salaa aina toivonut päärynävartaloa omenavartalon sijaan. Voin nyt virallisesti kertoa, että tämä haave menetti saavuttamattomuuden auvossa glorifioiudun säteilynsä tänä aamuna klo 7.18
Elämäni julma pilailu jatkuu muutenkin. Toissapäivänä, kun broilerinkoivet (tuo sietämättömän hitaasti valmistuva arkinen ape) hiljaa tirisivät uunissa ja minä katoin pöytää perheeni päivällistä varten, osui jääkaapin ovesta käteeni jälleen kerran se Vanilla-vaniljakastikepurkki, jonka alkuperäistä käyttötarkoitusta en enää muista. Joka kerta kun olen tuon tölkin hikistä pintaa hivellyt, on mielessän väikkynyt kuuma, tahmainen, makea, murotaikinaan leivottu mustikkapiirakka entistä viettelevämmin. Nyt tein sen ainoan teon mihin enää pystyin minimoidakseni purkin tuottamat tappiot tammikuun sokerittomuudelleni. Söin kastikkeen siltä seisomalta sinältään, ja vältyin näin syömästä kokonaista mustikkapiirakkaa.
Sitten minulla oli maha todella, todella kipeä, enkä pystynyt syömään ruokaa koko iltana.
Eilen sitten evääni olivat melko huonot. Päivällisellä en malttanut syödä lainkaan tylsää pastaa ja jauhelihatomaattikastiketta, kun tarjolla oli myös vaaleaa leipää ja Manchego Vieho juustoa. Harkitsin jo säädyllisyyssyistä siirtymistä yksityisempiin tiloihin syömään juustoleipääni, niin voimallisen orgastisia tämän eineen aiheuttamat väristykset olivat.
Eli käytännössä olen nyt ollut kaksi päivää ilman lämmintä ruokaa. Sen lisäksi että painan nyt 97,6 kiloa, oloni hyvinvoivuus on heikentenyt. Vedänkö siis johtopäätöksen: Säännölliset lämpimät ateriat sopivat minulle? Eihän tämän toutuuden tislaamiseen elämäni vierteestä ole mennytkään kuin vajaat neljäkymmentä vuotta.
tiistai, 10. tammikuuta 2012
Elämäni on julmaa pilaa.
Olin ajatellut tänään kertoa teille sydäntäsärkevän syyllistävään sävyyn, että karkki- ja herkkulakollani ei ole mitään - ei siis lainkaan, hiventäkään, murenan vertaa vaikutusta painooni. Että siltä pohjalta ajatellen, jos sortuisin, vaikka ihan vain vähäsen, esimerkiksi johonkin miellyttävän hampaissarouskuvaan Aino suklaa-lakritsi-toffeemurujäätelöön, se ei olisi mikään suuri rike ihmiskuntaa vastaa.
Kun niitä tuloksiahan siis ei ole eikä tule. Ja oli täysikuukin, enkä saanut nukutuksi. Todistusaineisto on jo hävitetty.
Vaaka kuitenkin sai kuitenkin varastettu huomioni tänä aamuna.
Ennen viikonloppua painoin 97,2. Viikonlopun ajan kärvistelin sokerintuskissa syöden mm. exanoppini edellisen vierailun jäämistöä ja sain painoni ilmeisesi lähinnä tuskan kyynelien pidätyksestä johtuvalla kudosten turpoamisella lehahtamaan lukemaan 97,7. Siinä vaiheessa toivottomana ajattelin, että jos entisessä elämässäni (siis elämässä ennen tammikuuta, jota tuskin muistan, siinä elämässä jossa suoritin jatkuvaa kalorillista keinuliikettä ankean arjen ja villin viikonlopun välillä) paino aina viikonloppuna nousikin hurjasti, saatoin luottaa siihen että tiistaihin mennessä jokin sattumanvarainen määrä siitä myös aina katosi. Nyt, kun arki ja sunnuntai eivät kulinaristisilta elämyksiltään juuri eroa toisistaan, en siis voi luottaa enää tiistaiden taikavoimaisuuteen, joten onko tässä hommassa oikeasti mitään järkeä, huusin, ja taoin pienillä pulleilla nyrkeilläni jääkaapin ovea.
Sitten vaihdoin paikkaa koska muistin, että vintin rappusissa, jäätymisrajalla, on vielä yksi rasia melko sokerittomia joulutorttuja.
Ja sitten tänä aamuna lukema 96,7. Onko tämä nyt sitä kohtalon ivaa?
Tällä kertaa minulla on kuitenkin kohtalotovereita. Laulavainen oli kaupassa tehokkaimmalla pikkutytön anelevalla katseellaan varustettuna kysellyt, voisiko ystävällinen isäpuolimainen hahmo ostaa hänelle suklaalla kuorrutettuja muroja, samaan aikaan kun minä neuvottelin kotosalla Maanisesti Leipovan Lapsen kanssa mikä on sovelias maksimimäärä kaakaorouhetta (ei suklaata, vaan sellaisia hippusia) lisättäväksi muffinssitaikinaan.
Kun niitä tuloksiahan siis ei ole eikä tule. Ja oli täysikuukin, enkä saanut nukutuksi. Todistusaineisto on jo hävitetty.
Vaaka kuitenkin sai kuitenkin varastettu huomioni tänä aamuna.
Ennen viikonloppua painoin 97,2. Viikonlopun ajan kärvistelin sokerintuskissa syöden mm. exanoppini edellisen vierailun jäämistöä ja sain painoni ilmeisesi lähinnä tuskan kyynelien pidätyksestä johtuvalla kudosten turpoamisella lehahtamaan lukemaan 97,7. Siinä vaiheessa toivottomana ajattelin, että jos entisessä elämässäni (siis elämässä ennen tammikuuta, jota tuskin muistan, siinä elämässä jossa suoritin jatkuvaa kalorillista keinuliikettä ankean arjen ja villin viikonlopun välillä) paino aina viikonloppuna nousikin hurjasti, saatoin luottaa siihen että tiistaihin mennessä jokin sattumanvarainen määrä siitä myös aina katosi. Nyt, kun arki ja sunnuntai eivät kulinaristisilta elämyksiltään juuri eroa toisistaan, en siis voi luottaa enää tiistaiden taikavoimaisuuteen, joten onko tässä hommassa oikeasti mitään järkeä, huusin, ja taoin pienillä pulleilla nyrkeilläni jääkaapin ovea.
Sitten vaihdoin paikkaa koska muistin, että vintin rappusissa, jäätymisrajalla, on vielä yksi rasia melko sokerittomia joulutorttuja.
Ja sitten tänä aamuna lukema 96,7. Onko tämä nyt sitä kohtalon ivaa?
Tällä kertaa minulla on kuitenkin kohtalotovereita. Laulavainen oli kaupassa tehokkaimmalla pikkutytön anelevalla katseellaan varustettuna kysellyt, voisiko ystävällinen isäpuolimainen hahmo ostaa hänelle suklaalla kuorrutettuja muroja, samaan aikaan kun minä neuvottelin kotosalla Maanisesti Leipovan Lapsen kanssa mikä on sovelias maksimimäärä kaakaorouhetta (ei suklaata, vaan sellaisia hippusia) lisättäväksi muffinssitaikinaan.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)